Leikkivä ihminen

Kaikkein ilmeisimmät asiat on joskus vaikea hoksata. Kun Johann Huizinga antoi kustantajalle käsikirjoituksensa ”Kulttuurin leikkiaines” (ainakin saksaksi Das Spielelement der Kultur), arveli jälkimmäinen, että kyseessä oli lipsahdus ja että pitäisi olla Das Spielelement in der Kultur eli leikkiaines kulttuurissa.

Tuona , hesarin kulttuuriosastoa edeltävänä aikana näet katsottiin, että niin vakavassa asiassa kuin kulttuuri ei sinänsä mitään leikin sijaa ole. Toki leikitkin kuuluivat johonkin kulttuurin nurkkaan, mutta omana kategorianaan.

Mutta niin vain Huizinga kirjassaan keskittyi katselemaan koko kulttuuria ja huomasi, että se oli täynnä leikkiä ja siis myös peliä.

Leikki on osittain hulluttelua, jossa vakavuuden puute on usein koko ajan silminnähtävästi esillä. Etenkin lapset ovat tällaisten leikkien harrastajia ja jopa mestareita.

Vakavat aikuiset taas usein leikkivät totisella naamalla ja vakain tuumin pelaten, noudattaen tiettyjä sääntöjä, joita ei voi rikkoa. Muuten poistuttaisiin koko leikistä, joka olisi sitä myöten piloilla.

Lapsethan joskus suutuspäissään lähtevät leikistä ovet paukkuen, aikuinen taas tietää, että se, joka leikkiin ryhtyy saa leikin kestääkin.

Miten monta kertaa onkaan myös aikuisia haluttanut huutaa, ettei tämä nyt mitään aikuisten oikeata kanssakäymistä ole, lakataanpa jo leikkimästä.

Mutta leikistä eroaminen kesken kaiken merkitsee pahinta mitä voi tehdä –sääntöjen rikkomista.

Mikäli on sovittu, että pelataan vaikkapa pokeria, jossa hävinnyt maksaa sen, minkä sääntöjen mukaan joutuu maksamaan, ei auta vedota siihen, että kyseessä nyt oli vain peli.

Jokainen tietää, että joutuu vastaamaan juuri siitä summasta, jonka on nokittanut. Jos joku hävittyään muuta ehdottaa, se tarkoittaa vain sitä, että hän ei olisi ollut oikeutettu voittoonkaan, jos sellainen olisi sattunut. Jos tulee velkaa, se on kunniavelka, vaikka siitä ei mitään paperia olekaan.

Leikkiaines on kulttuurissa läsnä kaikkialla. Ollaan olevinaan tosissaan, vaikka ei tarvitsisi. Mutta kun on leikkiin ryhdytty, niin  siinäkin myös ollaan tosissaan. Leikin ja toden rajat häviävät.

Muuan kiinnostava näkökohta Huizingalla on sodan näkeminen leikkinä, leikin kannalta.

Ennen totaalisen sodan tuloa ylevöittämään länsimaisen ihmisen kulttuuria leikkiaines sodassa oli hyvin huomattava. Sodan sääntöihin kuului ensinnäkin sen julistaminen, jolloin siirryttiin uudenlaisten keskinäissuhteiden aikaan.

Kun Yrjö Jylhä ihmetteli: On sulla oikeus tappaa ja hällä, mutt’ mistä saitte sen oikeuden? Vastaus olisi kuulunut: niin on päätetty. Kuuluu leikin sääntöihin.

1700-luvun sodat olivat nekin myös oikeasti tappavia leikkejä, joissa mentiin hanhenmarssia päin kiväärin piippua.

Joskus saatettiin rivistöjen edessä jopa kursailla: Kuka ampuu ensin? Kohteliaampi nosti hattuaan ja sanoi: Après vous, messieurs! Seurauksena oli hirmuinen yhteislaukauksen aiheuttama sokki ja rökäletappio kohteliaammalle osapuolelle.

Niistä tapahtumista taidettiin sittemmin ottaa oppia.

Leo Tolstoi, entinen soturi, kuvaa, miten ranskalaisten kokoama yleiseurooppalainen Suuri armeija vaelsi Venäjälle kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta joutui enimmäkseen huitomaan tyhjää, kunnes kohtasi väärin pelaavan vastustajan.

Venäläinen talonpoika ei vastannutkaan miekkailijan haasteeseen vetämällä esiin oman säilänsä, vaan tarttui nuijaan, jolla huiteli vihollista sinne, missä parhaiten sattui.

Tämä oli niin sanottua rumaa peliä ja ranskalaiset vastasivat samalla mitalla. He aloittivat sellaisen barbarian, että ennen kansanvaltaista aikaa sitä ei olisi kukaan kehdannut ottaa vastuulleen. Myös Moskovan Kreml, joka ensin oli parhaansa mukaan häväisty, yritettiin räjäyttää, mutta kostunut ruuti ei syttynyt.

Tarina leikin rappeutumisesta irvokkaaksi väärinpelaamiseksi toistui toisessa maailmansodassa, jossa saksalaiset omaksuivat heti ihan uudenlaisen päämäärän. Se oli tuhoaminen, Vernichtungskrieg.

Sodanhan piti olla politiikkaa väkivaltaisin keinoin, mutta joka tapauksessa peliä omine sääntöineen. Mutta mitenkäs tällaista peliä voitiin pelata? Jospa en tuhoa sinua kokonaan, vaan osaksi, niin mitä annat korvaukseksi…?

No, tämä tästä kulttuurin rappion osa-alueesta.

Nykyään joka tapauksessa näyttää siltä, että leikkiaines myös sotilaallisella alalla on jälleen palannut kuvaan mukaan ja sääntöjä kunnioitetaan. Siinä on kuitenkin yksi suuri mutta.

Shakkipelissä kuningasta ei voi syödä. Se symbolisoi koko valtakuntaa ja sen tuhoaminen ei kuulu sivistyneeseen sodankäyntiin edes leikkinä.

Kuningas itse kyllä käyttää rajoitettua tuhoamiskykyä, mutta on itse koskematon. Se voidaan ainoastaan saartaa, manöveroida tilanteeseen, jossa se kuolisi, ellei tunnustaisi tappiotaan.

Sellainen oli jo suuren marsalkka Turennen ajatus ideaalisesta sodankäynnistä: miksi vuodattaa verta, mikäli voidaan käyttää aivoja ja pelata vastustaja tilanteeseen, jossa järki pakottaa antautumaan ja hyväksymään ehdot, joiden on puolestaan oltava asianhaarat huomioon ottaen kunnialliset eli siis kohtuulliset?

No, nykyään näemme lännen ja Venäjän välillä leikittävän leikkiä, jota nimitetään pakotesodaksi.

Länsi on vaativinaan Krimin palauttamista Ukrainalle, vaikka jokainen tajuaa, ettei se ole mahdollista.

Venäjä taas on pelkäävinään lännen suurta hyökkäystä, vaikka jokainen ymmärtää, ettei sellaista itse asiassa tarvitse ottaa huomioon.

Mutta muuan uusi asia tähän kulttuuriin on nyt pesiytynyt, itse belsebuubi, tarkemmin sanoen.

On nimittäin käynyt niin, että tässä pelissä ollaan nyt uusien sääntöjen mukaan pelaamassa itse kuninkailla, joiden koskemattomuutta ei periaatteessakaan kunnioiteta.

Oletetaan siis, että kuninkaan voi oikeasti syödä ja että sen estämiseksi tai siitä kostoksi syödään sitten vastapuolen oma kuningas.

Tämä on jo avoimesti barbaarista peliä tämä.

Väitetään, että jotkut naiset jossakin rupesivat pelaamaan tällaisilla säännöillä, kun eivät jaksaneet sietää sitä, että fallokraattinen kuningas aina vain komeili keskelläå kenttää, jossa noin kuvaannollisesti kaikki muut kaatuivat ja hurme huppelehti.

Oli miten oli. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että tällainen leikki ei enää ole aikuisten arvoista. Ei se ole lapsellistakaan, vaan pahempaa.

Miten on mahdollista, etteivät maailman kansat jo löydä itse kukin ääntä ja vimmaa tämän järjettömän pelin sääntöjen muuttamiseksi? Uudet säännöt ovat sen verran skandaalimaiset, että niiden laatijat pitää asettaa tilille, vastaamaan suoraan kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka tässä esille nousevat.