Blogi: Timo Vihavainen, la 25.03.2017 10:09

Kun politiikka vielä oli politiikkaa

Risto Volanen, Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416.

Perinteinen poliittinen historia on jo kauan ollut alamaissa. Itse asiassa se on ollut suoranaisen väheksynnän kohteena, kun ”syvälliset” uudet näkökulmat ovat kilvan tarjonneet halukkaille vaihtoehtoista viisautta. Joskus tuntuu siltä, että moni on jo ruvennut ajattelemaan, ettei koko poliittisella historialla edes ole niin väliä. Pintailmiöitähän siinä vain kaivellaan.

Sattumaa tai ei, samaan aikaan voimme havaita itse politiikan joutuneen alennustilaan. Kun vallitsevan ortodoksian mukaan maailmalla on vain yksi mahdollinen kehitystie, joka joudutaan hyväksymään tavalla tai toisella, tulee politiikasta pakostakin teknistä nippelitouhua, globaaliset prosessit ja välttämättömyydet ne asioista määräävät.

Maailman politiikka on toisin sanoen ainakin pyrkinyt muuttumaan yksinapaiseksi ja tämäkin aiheuttaa sen, ettei todellisia valintoja ole: vapaus on välttämättömyyden tiedostamista, kuten jo Marx oivalsi.

Kun näin on, voidaan politiikka kaikin mokomin jättää vaikkapa jättiläismäiselle juttutuvalle (parlement), joka jauhaa asioita loputtomasti ja syytää myriadeja päätöksiä ja muita lauselmia, joita jotkut sitten noudattavat ja toiset eivät.

Paradoksaalisesti suvereeni valta on nykyään Euroopassa käpertynyt omaan merkityksettömään kaikkivaltiuteensa tietäen, ettei todellista toimeenpanovaltaa ole eikä tule. Niinpä siis ei ole varsinaista politiikkaakaan, kunhan istutaan ja puhutaan. Siltä se ainakin sivullisesta tuntuu.

Edellisellä pohdinnalla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Volasen uuden kirjan kanssa. Se vain tuli mieleeni sitä lukiessa ja on kokonaan omalla vastuullani.

Vaikka tunnen Volasen terävänä miehenä ja hyvänä historian tuntijana, tartuin kirjaan hieman skeptisissä tunnelmissa. Kirjallisuusluettelon mukaan opus perustuu kirjallisuuteen eikä käytännöllisesti katsoen lainkaan alkuperäislähteisiin, mikä tosin näin pitkän ajanjakson kohdalla on jopa väistämätöntä.

Lisäksi kirjallisuusluettelo on myös yksipuolinen. Kirjat ovat suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä ja vain pari ranskankielistä on otettu mukaan. Tätä en olisi odottanutenarkilta, siis henkilöltä, joka on käynyt Ranskan kuuluisan hallinnollisen korkeakoulun (ENA).

Venäjäähän meillä ei kenenkään oleteta osaavan, mutta missä ovat kaikki saksankieliset kirjat? Eikö tästä yksipuolisuudesta väistämättä seuraa, että myös näkökulma on yksipuolinen?

Näin asia jossakin määrin lieneekin, mutta täytyy sanoa, että kirjan luettuani en enää menisi esittämään tällaista kritiikkiä. Väite mahdollisesta yksipuolisuudesta olisi osoitettava konkreettisesti, enkä tunne siihen tarvetta.

Ymmärrän, että vaikkapa Izborskin klubista, washingtonilaisista think tankeista ja vaikkapa Alfred Rosenbergin teoksista löytyisi vaihtoehtoisia näkökulmia. Myös kiinalaiset saattaisivat kirjoittaa samasta aiheesta kirjan, jossa näkökulma olisi toinen. Tässä se on suomalainen eikä esimerkiksi amerikkalainen.

Ottaen huomioon tehtävän valtavuuden, olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen Volasen kysymyksenasetteluihin ja hänen tapaansa esittää asiat poliittisina ongelmina ja useinkin kaikessa yksityiskohtaisessa dramaattisuudessaan. Asialla on filosofi ja hallinnon ja politiikan teorian ja käytännön tuntija, alan todellinen ammattilainen.

Volanen perustaa keskeisen osan kirjaansa poliittisen historian tutkimuksille, joista Suomen osalta ohittamattomia klassikoita ovat esimerkiksi Polvisen, Jussilan, Paasivirran , Luntisen ja Klingen teokset ja kansainvälisellä tasolla muun muassa Alan Palmerin ja A.J.P. Taylorin teokset.

Suuri määrä erikoistutkimuksia on sivuutettu ja tämä johtaa väistämättä joihinkin epätarkkuuksiin tai vähintäänkin kiistanalaisiin tulkintoihin, mutta en usko kokonaisuuden tästä kärsivän.

Volasen tekniikkana on keskittyä sellaisiin hetkiin, joissa poliittisen historian jännitteet tihentyvät ja esittää ne kaikissa monimutkaisissa yhteyksissään. Tämä toimii ja on myös lukijalle nautittavaa.

Kirjoittaja huomauttaa saaneensa joissakin tapauksissa ”valtavirrasta poikkeavan kuvan tapahtumista”. Tämä on yksi tapa sanoa esittävänsä jotakin uutta ja myönnän mielelläni, että sanoja on oikeassa.

Joskus maailmassa oli tapana paljonkin käyttää termiä ”whig-historia”, jolla viitattiin menneisyyden käyttöön nykyisen politiikan perustelemisessa.

Kun asialla on avoimesti Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa kannattava henkilö ja jopa julkialkiolainen, tulee ilman muuta mieleen ajatus samanlaisesta historian käytöstä, jota voisi nimittää vaikkapa K-historiaksi. Siitähän meillä on esimerkkejä etenkin 1970-luvulta.

Ennen kuin rupeaa naureskelemaan ajatukselle Euroopan historian alkiolaisesta tulkinnasta, kannattaa lukea tämä kirja ja osoittaa, missä kohden kirjoittaja on mennyt harhaan tai kohtuuttomuuksiin. Ei tämä kirja mitään menneisyyteen projisioitua politiikkaa ole. Sen sijaan se kyllä julistaa, että menneisyyden, eritoten Euroopan 1800-luvun politiikan tutkimuksella ja tuntemuksella on relevanssia tähän päivään.

Sitä on paljonkin. Eurooppalaisen tasapainon idea, joka Wienin kongressissa naulattiin kiinni, ei tuonut paratiisia maan päälle. Itse asiassa sitä syystäkin arvosteltiin monessa suhteessa. Silti se toimi, aikansa ja kohtuuden rajoissa.

Koko 1800-luku oli aikaa, jossa politiikka vielä oli mahdollista ja jossa sitä pidettiin mahdollisuuden taiteena. Se sitten antoi tilaa sekä loputtomalle vehkeilylle ja kyyniselle oman edun tavoittelulle muiden kustannuksella. Viime kädessä se mahdollisti maailmansotien katastrofit, joten historian kirous on syystäkin langennut sen viime vaiheiden ylle. Samaa emme toki halua.

Filosofina Volanen ei tyydy vain esittämään poliittisia kehityskulkuja ja ratkaisevia tähtihetkiä. Hän antaa suuren merkityksen myös kansojen henkiselle kehitykselle, toisin sanoen sivistykselle. Suomalainen nationalismi nousi sivistysliikkeenä ja sen vuoksi maastamme tuli sitä, mitä tuli.

Historiallinen realismi oli Suomen filosofia ratkaisevissa vaiheissa, sekä vuonna 1808 että Krimin sodan aikaan ja muulloinkin. Näin lienee asian laita vieläkin, monen suureksi harmiksi.

Vuonna 1918 Suomi sitten hetkeksi luisui tieltään ja katastrofi uhkasi jo kehittyä koettuakin syvemmäksi, elleivät maalaisliitto ja erityisesti sen syvästi aatteellinen johtaja Santeri Alkio olisi kyenneet patoamaan murtumaa.

Tämä saattaa jo monen mielestä mennä liian pitkälle oman puolueen kirkastamisessa. Volasella on kuitenkin argumentit puolellaan. Kokoomus ja muut monarkistit toimivat tolkuttomasti syksyllä 1918, Mannerheim, joka silloin pelasti tilanteen, vaaransi sen kuitenkin kesällä 1919, jolloin taas oli kokoomuksen vuoro olla järkevä.

Talvisodan aikana sitten vanha konspiraattori Mannerheim, monarkisti Paasikivi ja tasavaltalainen Kallio toki löysivät yhteisen kielen. Ilmeisesti suomalaisen patriotismin erikoislaadulla oli jotakin tekemistä tämän kehityksen mahdollistamisessa, osoittakoon sen, ken tietää. Tulkitsen, että Volanen hyväksyy tämän näkemyksen.

Poliittisella historialla on omat erityiset vaaransa. Lähteiden luonne sokaisee tutkijan helposti jättämään huomiotta asiat, jotka eivät niistä ilmene. Monia seikkoja, joita kerran pidettiin itsestäänselvyyksinä, ei aikoinaan vaivauduttu edes mainitsemaan. Niinpä Suomen historiaa turhan usein tarkastellaan vain Suomen historiana, kun kyse itse asiassa on mitä suurimmassa määrin Euroopan historiasta, jossa omien voimavarojemme vaikutusmahdollisuuksilla on usein ollut ahtaat rajansa.

Volasen kirjan suuri ansio on, että hän on hyvin tarkoin ja jopa monipuolisesti pyrkinyt rekonstruoimaan ratkaisujen hetket laajassa kansainvälisessä kontekstissaan ja samalla konkreettisessa kohtalokkuudessaan. Näin hän tulee antaneeksi ajattelun aihetta sellaisellekin, joka asiat tuntee.

Kirjan läpitunkevana eetoksena on kissingeriläinen ajatus sellaisesta maailmanpolitiikasta, jossa osapuolet voisivat suvaita toisiaan ja pidättäytyä pyrkimyksistä ylivaltaan ja rankaisemiseen. Vanhat politiikan mestarit, kuten Metternich tai Castlereagh ymmärsivät kohtuullisuuden merkityksen, mitä kielteistä heistä sitten voidaankin sanoa.

Toivottavaa olisi, että oman erinomaisuutensa tiedostavat nykypoliitikot voisivat myös oppia hieman nöyryyttä, mikä saattaisi seurata historian kunnollisesta tuntemisesta.

Volasen kirja on täynnä herkullisia kiteytyksiä ja oivalluksia. Sillä on myös ajankohtaista sanottavaa, vaikka tekijä ei missään tapauksessa ole prokrustisoinut menneisyyttä itseään palvelemaan.

Kirjaa voi todella suositella kaikille, jotka ovat maamme historiasta vakavasti kiinnostuneita ja kykenevät sitä ymmärtämään. Se olisi tietenkin myös käännettävä tärkeimmille kansainvälisille kielille.

Timo Vihavainen la 25.03. 10:09

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Faeebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Demokratian perusteiden äärellä

Klo 10:50.

Kiova kasvaa

su 19.11. 12:38

Suomen onnea valvomassa

la 18.11. 07:37

Hölmöillä on ongelma

pe 17.11. 05:57

Sota ja demokratia

to 16.11. 04:21

Orgaaninen solidaarisuus

ti 14.11. 09:19

Olen kuullut, on kaupunki tuolla

ma 13.11. 09:00

Sydämetttömyyden merkitys

la 11.11. 08:35

Kun muusat vihastuvat

pe 10.11. 10:12

Cordova

to 09.11. 13:00

blogit

Vieraskynä

Kordelinin säätiö jälleen äärivasemmiston tulilinjalla

la 18.11.2017 07:42

Juha Ahvio

Gender-ideologia tuhoaa lapsemme

la 18.11.2017 16:34

Professorin Ajatuksia

Mitä voimme oppia Saksan tilanteesta?

ti 21.11.2017 10:48

Jukka Hankamäki

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta

ti 21.11.2017 10:55

Petteri Hiienkoski

Oma maa viimeiseksi -politiikan kova hinta

su 19.11.2017 12:49

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Väestönvaihdos kouluissa rapauttaa oppimisympäristön ja -tulokset

pe 03.11.2017 19:29

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Pyllyhousut ja Pride -kulkue häiritsevät heteromiestä seksuaalisesti

ti 21.11.2017 08:47

Arto Luukkanen

Keuhkokuume-epidemia Suomessa - viranomaiset ulalla?

ti 21.11.2017 10:53

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Oldies but goldies, 39, Sananvapaudesta

to 16.11.2017 15:47

Olli Pusa

Sote-agentti havainnoi

la 18.11.2017 09:11

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Poliittinen poliisi

ma 30.10.2017 21:30

Reijo Tossavainen

Laittomasti maassaolevien hyysääminen jo täysin käsittämätöntä

ti 21.11.2017 12:04

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Demokratian perusteiden äärellä

ti 21.11.2017 10:50

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49