Pohjakerroksen väki ja maan nälkä

Arvid Järnefelt, Maaemon lapsia Gummerus 2007 (1905), 156 s.

Hilja Kahila (A. Järnefelt) Nuoruuteni muistelmia Weilin & Göös 1919, 222 s.

Leo Tolstoi oli 1900-luvun alussa suomalaisten epäjumala, jolta odotettiin vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja jolle saapui myös paljon suomenkielisiä kirjeitä, joita mestari ei valitettavasti kyennyt lukemaan. Ben Hellmanhan niitä on sittemmin ansiokkaasti tutkinut.

Tolstoilaisuus oli Suomessa niin suuri liike, että siitä riitti aineistoa väitöskirjaksi asti. Nyt kai muistamme lähinnä muutamia yksilöitä, Järnefeltistä ja Isohiiden veljeksistä aina Johan Kockiin ja Ilmari Kiantoon. Kaikki he olivat enemmän tai vähemmän tolstoilaisia, täydellinen sellainen ei liene ollut edes Lev Nikolajevitš itse.

Syykin on ilmeinen. Tolstoi kehotti ymmärtämään Jeesuksen opin, niin kuin mestari itse sen opetti. Se oli yhtä helppo ja yksinkertainen asia periaatteessa kuin mahdoton käytännössä.

Mutta sosiaalista tilausta asialle oli paljonkin. Yhteiskunnallisten olojen epäoikeudenmukaisuus oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa sitä luokkaa, että muutoksen välttämättömyys oli selvää kaikille. Eri ryhmät kyllä ymmärsivät asian kukin tavallaan.

Aikakauden suureksi kysymykseksi koettiin maan jakaminen. Väestö oli yhtäkkiä siinä määrin lisääntynyt, että suuri osa kansaa oli jo tilattomia tai torppareita. Jälkimmäisillä ei välttämättä mennyt huonosti, mutta he olivat vaarassa käydä tarpeettomiksi isännille.

Aikakauden suuriin yhteiskunnallisiin epäkohtiin luettiin myös prostituutio, joka ei välttämättä ollut helpon rahan lähde harjoittajilleen, vaan usein käytännössä pikemminkin vaarallinen ja monessa suhteessa turmiollinen tulonlähde, jolla oli vähän yhtäläisyyksiä nykyaikaisen vastineensa kanssa. Mahdollisuuksia hankkia elantonsa oli silloin vähän.

Järnefeltin salanimellä kirjoittamat ”Hilja Kahilan muistelmat” liittyvät myös tähän asiaan, mutta hieman yllättävällä tavalla. Päähenkilö ei edes niin sanotusti lankea.

Sen sijaan hän pettyy siihen, että hänen jumaloimansa yhteiskunnan parhaimmiston edustaja ei kohdistakaan jaloja tunteitaan yhtä lailla kakkien kansankerrosten edustajiin. Tämä on järkyttävää, yleisinhimilliseltä kannalta.

Tarina on ihan kiinnostava ajankuva ja kirjoittajan asiantuntemusta eri kansankerrosten elämästä ei ole syytä epäillä. Hänen tuohon aikaan muodikasta inhoaan prostituutiota kohtaan voi tutkia myös Veneh’ojalaisista, jossa asia nousee apokalyptisiin mittoihin.

Maaemon lapsissa esiintyvät myös eri kansankerrosten edustajat ja sankariksi nousee itse asiassa nuori häirikkö, joka humalassa julistaa maan kuuluvan sen viljelijöille. Tuon aikaiset torpparihäädöt saavat myös kuvauksensa.

Itse asiassa Järnefelt useassa kohdin toteaa tiettyjen henkilöiden nousevan nimenomaan viinan voimalla korkeammalle henkiselle tasolle, huomaan kiinnostuneena.

Näinhän myös varmaan joissakin tapauksissa on. Sen sijaan kaikki viinan nauttiminen ei varmastikaan aiheuta samoja seuraamuksia. Sen olettaminen olisi yhtä typerää kuin julistaa, että kaikki seksi on ihanaa ja siunauksellista. Tässähän mentäisiin jo iltapäivälehtien nykytasolle ja sitä kirjoittaja ei toki tee.

Mutta koko tuo Järnefeltin maailma, jota hän näissäkin kirjoissaan niin kiintoisasti kuvaa ja jonka klassiset piirteet löydämme Isänmaasta ja Vanhempieni romaanista, on yhdessä suhteessa perusteellisesti toisenlainen kuin nykyinen Suomi.

Silloin suomalaiset elivät vielä kehitysmaassa, käyttääkseni tuota nykyistä eufemismia. Selkokielellä sanoen elettiin takapajuisessa maassa, jossa toimeentulo oli eloonjäämisminimin tuntumassa. Lisääntyminen oli maksimaalista. Lasten tuloa ei edes osattu estää muuten kuin kieltäytymällä seksistä.

Liikaväestöä toki muutti maasta Amerikkaan aika paljonkin ja nuoria miehiä erityisesti, mutta oleellista oli, että se valtaosa väestöä, joka jäi, joutui modernisaatiokierteen piiriin. Kaikki alkoivat jo saada alkeisopetuksen ja monet köyhimmätkin kävivät koko kansakoulukurssin. Tämä oli jo jonkinlainen vallankumous.

Primitiivinen pienviljely, jossa suurin elannon lähde suurelle perheelle saattoi olla yksi ainoa lehmä, piti elintason vaarallisen matalalla. Sitä paitsi uudet maatalouskoneet näyttivät muodostavan vaaran sillekin vähäiselle toimeentulolle, jonka vuokraviljelijät saivat työstään.

Järnefelt kuvaa, miten torppari, varakkaampaa kansalaista kiusatakseen, ostaa kaupasta pari kiloa kahvia, saman verran sokeria ja vielä markalla vehnäpullia.

Tämähän oli ajan paheksuttua kerskakulutusta, eikä se ihan järkevää ollutkaan. Kun 1870-luvun lamakausi saapui, uskottiin yleisesti, että sen syynä oli laajan maalaisköyhälistön velaksi eläminen ja nimenomaan kahvin ja sokerin törsääminen.

Muistanemme senkin, miten Topeliuksen välskäri piti erityisesti sokerista ja hamusi sitä aina suuhunsa, kun pääsi sen äärelle. Ylellisyyttähän se oli. Hänen paheensa.

Kun tähän elintasoon verrattiin sitä, mitä herrasväet Helsingin uusissa jugendtaloissa viettivät, oli eri huikea. Se vastasi hyvinkin sitä, mikä nyt vallitsee takapajuisimpien afrikkalaisten kylien ja oman maamme väestön valtaosan elintason välillä.

Mutta silloin ei ollut kehitysapua. Se merkitsi sitä, että nouseminen kurjuudesta oli tehtävä omin voimin, koska vaihtoehtona oli menehtyminen. Se oli kova kuuri, mutta se toimi.

Suomi oli pitkään halpatyövoiman maa, mikä näkyi vaikkapa merenkulussa. Meille kannatti ostaa vanhanaikaisia purjelaivoja, jotka vaativat suuren miehistön. Olosuhteet olivat sellaisia, että joskus tiettävästi miehiä nääntyi Australian linjalla keripukkiin eli käytännössä nälkään.

Tietenkin Suomen nouseminen takapajuisesta maasta kansojen eturiviin vaati myös sitä, että tuotteillamme oli kansainvälistä kysyntää. Vientiteollisuushan maamme talouden varsinainen veturi on ollut.

Mutta olennaista on ollut pääseminen pois siitä suosta, jossa lohduton köyhyys yhdistyi tietämättömyyteen. Siinä vaadittiin myös yhteiskunnallista heräämistä. Maassamme tuskin oli suurta korruptiota, mutta rahojen kertymisellä harvoihin käsiin oli myös sen kaltainen vaikutus.

Ne suuret maareformit, joita maassamme tehtiin, ovat luultavasti olleet hyvin tärkeä yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen vauhdittaja. Sen sijaan, että suuryhtiöiden olisi annettu kaapata kansallisomaisuus eli metsät, ne jaettiin suhteellisen tasaisesti.

Puhuessaan maan jakamisen ensisijaisuudesta Järnefelt saattoi sittenkin olla oikeilla jäljillä, vaikka asia saattaa nyt vaikuttaa toisarvoiselta.

Olipa tämän asian kanssa miten tahansa, on aina vaikuttavaa huomata, miten tavattoman lähellä meitä vielä on se aika, kun kansan valtaosa eli kädestä suuhun ja vehnäset ja limonaati olivat harvinaista herkkua, jonka nauttimista paheksuttiin.

Niistä ajoista on nyt kulunut noin kolmen sukupolven verran. Ei sitä nykyisillä joulumarkkinoilla oikein uskoisikaan.