Blogi: Timo Vihavainen, pe 17.03.2017 21:54

Varoitus Turkille ja muullekin Euroopalle

Varoitus Euroopalle

 

Turkin ulkoministeri Mevlüt Cavusoglun (otan vapauden käyttää tätä meidän kirjaimistoamme) mukaan Hollannin vaalit ovat osoitus siitä, että Eurooppa on palaamassa uskonsotien aikaan. Voittaneet puolueet ovat molemmat siirtolaisvastaisia vai pitäisikö sanoa ei-maahanmuuttokritiikittömiä.

Nämä voimat vievät Euroopan rappioon ja pyhät sodat alkavat, julisti turkkilainen maansa korkea edustaja von oben herab.

Ikävä kyllä hän ei välttämättä ole väärässä. Kritiikittömien tomppeliherrojen johdolla EU on seilannut ilman mitään järjellistä suuntaa toivottomasti vanhentuneiden lakien mukaan ja kaiketi odottanut, että tapahtuu jonkinlainen ihme.

Se, mitä tapahtuu, on kuitenkin niin ilmeistä, ettei ketään voi estää sitä näkemästä. Ei siitä sen enempää.

Mutta Cavusoglun suurieleinen viittaus siihen, ettei Eurooppa ole ottanut historiastaan opiksi, ansaitsee hieman tarkastelua. Ei ole ehkä Turkkikaan.

Sata vuotta sitten ja itse asiassa jo kaksisataa vuotta sitten Turkki oli Euroopan sairas mies. Se kuului Eurooppaan sikäli, että se orjuutti erinäisiä Balkanin kansoja ja aina silloin tällöin kunnostautui eläimellisellä julmuudella, joka sai aikaan sen, että koko valtion nimessä oli kirouksen konnotaatio.

Jos sanottiin turkkilainen, tarkoitettiin barbaarista. Tämä asia oli meilläkin hyvin tuttu ja vaikka asiaan liittyi runsaasti myös venäläistä sotapropagandaa ja panslavistista paatosta, nousi vuosien 1877-78 Turkin sota suureksi vapausmissioksi, jossa Suomen kaartinkin osallistuminen nautti yhteisen kansan keskuudessa ilmeisen suurta kannatusta.

Naisväki kokoontui meilläkin tekemään liina-kaapeita haavoittuneiden siteitä varten ja slaavien kohtaloa basibozukien kynsissä kauhisteltiin asiaankuuluvasti.

Koska oli kiistatonta, että Euroopan sairas mies oli barbaarinen valtio, vaativat sivistysmaat eksterritoriaalioikeuksia sen alueella oleville alamaisilleen. Toisin sanoen heitä ei saanut tuomita paikallisten, vaan oman maansa lakien mukaan. Näin tapahtuikin.

Iso Britannia oli erityisen herkkä alamaistensa asemasta barbaarien joukossa ja saattoi tarvittaessa lähettää laivasto-osaston pommittamaan rannikkokaupunkeja enemmälti tähtäilemättä. Viestihän oli selvä: ellette te osoita kunnioitusta sivistykselle, niin saatte sitten ymmärtää tätä kieltä.

Korkean portin vallankäyttö ja muukin meno oli todella niin surkeaa, että se hävetti myös oman maan sivistynyttä nuorisoa, joka ymmärsi, mikä Turkin kohtalona olisi, ellei se pystyisi eurooppalaistumaan.

Maan pelastajiksi tulivat nuorturkkilaiset ja lähes pyhäksi hahmoksi noussut Mustafa Kemal, jonka perintö vielä pari vuotta sitten oli istanbulilaisessa museossa keskeisenä tarinana turaanilaisen suvun maailmanhistoriallisen merkityksen rinnalla.

Oli hyvin ymmärettävää, että Kemal teki jokseenkin saman työn kuin Pietari Suuri. Mikäli maan piti eurooppalaistua, tuli sen myös luopua primitiivisyyden merkeistä.  Fetsin käyttö kiellettiin ja turkkilaiset alkoivat pukeutua kavaijipukuun ja hameeseen. Huntuja ei sallittu.

Muistettakoon, että myös Pietari Suuri oli tuonut naiset seuraelämään mahtikäskyllä. Urkinta ja terrori edesauttoivat hyvää asiaa. Muu ei siihen porukkaan tehonnut.

Ulkoiset muodot nyt olivat ja ovat vain ulkoisia muotoja. Noihin aikoihin ne kuitenkin antoivat viestin siitä, että oli noustu barbariasta ja päästy osalliseksi siitä kulttuurista, joka oli synnyttänyt sen tieteen ja taiteen, joilla maailmaa hallittiin.

Keskiaikaiset pyllistelyt keskellä katua viidesti päivässä olivat tästä uudesta näkökulmasta yhtä arvottomia kuin muukin taikausko. Turkista tuli maallinen valtio.

Ensimmäisessä maailmansodassa Turkki liittoutui Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa, mutta se veikkasi väärää hevosta. Joka tapauksessa Venäjän vallankumous helpotti myös sen, hävinneen maan, asemaa. Vanhoista alusmaista vapautuminen lienee ollut siunaus. Vaikka imperiumi menikin, uusi Turkki nousi tuhkasta ylpeänä ja ehkä turhankin ylpeänä. Armenialaisten kansanmurhasta oli vielä tullut jatko sen barbaarisuuksien luetteloon.

Joka tapauksessa Turkin eurooppalaistaminen oli menestystarina, jota voi verrata Venäjän ja Japanin vastaaviin prosesseihin. Toki tällaiset siirtymät eivät voi koskaan olla täydellisiä. Kukistettu kansallinen perintö on aina nostalgian ja kaunan lähde. Näin se on ollut myös Venäjällä ja Japanissa.

Palatkaamme sadan vuoden takaiseen aikaan. Sivistys ja eurooppalainen kulttuuri olivat silloin itsestään selvästi synonyymejä. Sivistys merkitsi myös edistystä eli kaikille pakollista historiallista kehitystietä, jonka juonena oli ihmisen vapauden ja mahdollisuuksien kasvu, jota sopi nimittää myös onnellisuudeksi sanan aristotelisessa merkityksessä.

Eurooppalaisuutta voitiin aluksi omaksua vain matkimalla, kuten on helppo ymmärtää. Niin kaikki tekivät. Turkkilainen, joka puhui sujuvaa ranskaa tai japanilainen, joka tunsi saksalaiset klassikot, osoitti nousseensa pois barbariasta.

Tilanne muuttui siinä vaiheessa, kun oppipojat alkoivat saavuttaa esikuvansa. Silloin saatettiin julistautua sitä korkeammaksi, mikä usein merkitsi myös omien traditioiden nostamista uudelleen kunniaan ellei suorastaan ylivertaisiksi.

Länsimaisen, eli siis eurooppalaisen kulttuurin halveksimisen perinne syntyi varsinaisesti Venäjällä, sekä slavofiilien että ns. virallisen patriotismin piirissä. Syytökset oman kulttuurin vajavuuksista torjuttiin pöyhkeän lännen ”russofobiana”. Vastaavaahan on sitten näkynyt muuallakin.

Mutta ei tässä kyllin. Tietyssä kehitysvaiheessaan länsimainen kulttuuri kehitti myös uuden ilmiön, itseinhon -kenties ansaitusti. Joka tapauksessa ajatus kaikkien kulttuurien tasavertaisuudesta (omaa lukuun ottamatta) muodostui suoranaiseksi aksioomaksi joskus 1960-luvulla, imperiumien purkautumisen jälkeen.

Niinpä emme enää näe takapajuisten kulttuurien edustajien matkivan länsimaisia tapoja ja vaatepartta tai jos näemme, ei asiaan liity enää samaa hartautta kuin ennen. Toiseen suuntaan kyllä käy liikettä varsin näkyvästi.

Oman kulttuurin korottaminen eurooppalaisuuden yläpuolelle käy nykyään esimerkiksi Eurooppaan saapuvilta siirtolaisilta hyvin luontevasti, mitä täkäläisen älymystön aplodit vielä edesauttavat.

Ikävä kyllä tämä suuntaus edesauttaa kehitystä, joka juuri saattaa tehdä nuo Turkin pääministerin mainitsemat uskonsodat mahdollisiksi (luoja siltä varjelkoon)!

Euroopan kulttuurinen ylemmyys muiden silmissä perustui olennaisesti sen tieteelliseen ja teknis-taloudelliseen kyvykkyyteen. Järkevä tarkkailija tunsi tarvetta kumartaa sille ja järjettömät pakotettiin niin tekemään.

Nyt, sadan vuoden kuluttua Turkki on eurooppalaistunut, mutta ei pohjia myöten. Tässä siis toistuu se tavallinen tarina. Kun on omaksuttu teknis-taloudelliset tiedot ja taidot, mutta tuskin päästy niissä huipulle, matkivan kulttuurin piirissä syntyy ressentimenttiä, joka ilmenee matkitun kulttuurin arvon kieltämisenä. Eivätkö uskottomat eurooppalaiset itse asiassa olekin vain sikoja ja koiria, jos uskomme koraania ja miksi emme uskoisi?

Niinpä siirrytään ihannoimaan sitä menetettyä ihanuutta, joka mukamas kätkeytyi omaan kulttuurin ennen kuin Eurooppa sen pilasi.

Näin kävi kerran Venäjällä ja Japanissa, näin on käynyt Iranissa ja tämähän se suuntaus on nyt Egyptissä ja jopa Turkissa. Suunta kohti sitä irrationaalisuuden maailmaa, joka edelsi eurooppalaistumista, on selvä.

Tällainen mentaliteetti synnytti kerran pöyhkeää sovinismia myös Saksassa ja Japanissa, kuten Ian Buruma ja Avishai Margalit tunnetuissa teoksissaan ovat esittäneet. Nyt temppelin harjalla on Turkki ja Venäjäkin kärsii vanhaa toisintokuumettaan, joka tosin näyttää kovin lievältä verrattuna niihin kouristuksiin, joista islamin maat nyt kärsivät.

On vain toivottava, ettei tilanteesta tule samanlainen kuin sata vuotta sitten, jolloin eksterritoriaalioikeudet olivat sivistysmaiden kansalaisille välttämättömyys. Tietyissä maissa kehitys sitä paitsi uhkaa taantua vielä kauemmas, aina hamaalle 600-luvulle.

Mikäli uskonsodat Euroopassa olisivat taas mahdollisia, ne fanaatikot pitäisi importoida noista menneisyyteen sukeltavista maista. Sitä tässä juuri ollaankin tekemässä ja Cavusoglukin tietää tämän erinomaisesti.

Vaarojahan tähän maailmanaikaan sisältyy ja niitä syntyy juuri sellaisesta mielettömästä politiikasta, jota Turkki harjoittaa järjettömän demagogian säestyksellä. Mutta tyhmyydellä on tapana kostautua.

 Jäitä hattuun siis siellä. Übermut tut selten gut, sanoi saksalainen ja hän tiesi asian kokemuksesta.

Timo Vihavainen pe 17.03. 21:54

Kommentit: 1

Juha. la 18.03.2017 10:42 0

EU ei käännä kelkkaansa. Se vie eurooppalaiset kansakunnan kohti sotaa ja hävitystä. Yrittiväthän Länsivallatkin mielistellä Adof Hitleriä, siinä onnistumatta ennen WWII. EU:n sovittelva alistuneisuus lisää vain Muslimien nälkää nähdessään tuon onnettoman savijalkaisen koalition heikkouden ja kyvyttömyyden tehdä ratkaisuja tosipaikan edesssä tai edes näkemään todellisuutta. Pahaksi onneksi Euroopassa on vielä "vallalla" monikulttuurisuus idioottisessa pöllyssä oleminen sekä niiden avoin vainoaminen, jotka ovat vielä "selvinpäin" ymmärtäen kansallisvaltion olevan se paras kansakunnan kehto elää ja turva maailmassa. Meitä johtavat samanlaiset mielipuolet kuin Rooman Keisari Nero, joka poltti Rooman ikävystyksissää soitellen samalla kielisoitinsa. Ilmeisesti hakeakseen jonkinlaista isnpiraatiota tuosta varmasti näyttävästä näytelmästä. Voisiko sanoa, että kyse oli maailnan ensimmäisestä "Tosi-TV:stä.



Kommentoidaksesi sinun
täytyy ensin kirjautua:


Jos sinulla ei ole vielä tunnuksia, voit liittyä joukkoomme ostamalla kommentointioikeuden:
Oikea Kommentointi 6kk, 19,90 €
Voit halutessasi kommentoida nimimerkillä.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07. 12:51

Kiivailijan kronikka

ke 12.07. 09:44

Aikansa sankari

ma 10.07. 18:37

SM-kisat

su 09.07. 16:11

Kommunikatiivinen toiminta

pe 07.07. 20:56

Hallitse Britannia!

ma 03.07. 11:14

Oskarin seikkailuja

su 02.07. 13:09

Tolvanat ja nykyaika

ke 28.06. 23:45

Herra Kekosen suhteet Moskovaan

ti 27.06. 22:09

Pyhä yksinkertaisuus

ti 27.06. 00:16

blogit

Vieraskynä

Relativismi vs. eurooppalaiset arvot

ke 21.06.2017 10:42

Juha Ahvio

Jatkoa vaarallinen vihreä valhe -keskustelulle

ti 04.07.2017 19:31

Professorin Ajatuksia

EU ja Suomen metsävarat

pe 14.07.2017 12:30

Jukka Hankamäki

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

la 08.07.2017 10:54

Petteri Hiienkoski

Kolme vuotta ilmastotuhoon eli voiko ilmastonmuutosuutisointiin luottaa?

su 16.07.2017 11:20

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Bill Gatesistakin tullut "elämäm koululainen"?

to 06.07.2017 14:23

Piia Kattelus (kesk.)

Ruotsin poliisin hätähuuto

ti 11.07.2017 10:15

Henry Laasanen

Jos haluat tietää huumorista ja seksuaalisesta vallasta, älä kysy paksulta feministiltä

to 20.07.2017 07:43

Arto Luukkanen

Epäilen Pekka Haavistoa vihapuheesta

pe 14.07.2017 12:49

Mika Niikko

Sateenkaari ja puolikuu

su 02.07.2017 23:22

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Konsensus maahanmuuttopolitiikkaan nyt - Totuusmedia pelaa vaarallista peliä suomalaisen yhteiskunnan kustannuksella

to 20.07.2017 15:46

Heikki Porkka

Kyldyyriä, kyldyyriä kouluajoilta

ti 18.07.2017 10:46

Olli Pusa

EU:n ytimessä?

pe 14.07.2017 12:52

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Tuoko Trumpin ja Putinin yhteistyö rauhan Syyriaan?

ke 12.07.2017 09:53

Janne Suuronen

Venezuela, media (Yle) ja nälänhätä

su 16.07.2017 14:55

Reijo Tossavainen

Pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan. Loikkarit mahtuvat virhemarginaaliin.

to 20.07.2017 07:52

Jessica Vahtera

Et tu, Brute?

pe 16.06.2017 10:02

Pauli Vahtera

Vaalimuistoja

ma 17.07.2017 11:31

Timo Vihavainen

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07.2017 12:51

Matti Viren

Aamulehden Orwell-päivitys

ma 03.07.2017 21:45