Kun kansa petti valtion

A.A. Borisjuk, Istorija Rossii, kotoruju prikazali zabyt. Nikolai II i jego vremja. ”Vetše”, Moskva 2018, 239s. 2-e izdanije, pererabotannoje i dopolnennoje.

Vanha anekdootti kertoo miten, joskus ennen sotia, radiossa selostettiin nyrkkeilykilpailuja. Selostaja kuulutti: Tää toinen, mikä hää nyt taas olikaa, on nyt tässä Piiparista vastaan. Mutt tää Piiparine, hää on Viipurin nyrkkeiljiöide poikii ja ihan hurja mies, hää!

Nyt erä alkaa, Piiparine käy päälle! Piiparine iskee, oikee, vasen, oikee, oikee! Piiparine hyökkää, Piiparine iskee!

 … Nyt Piiparist kannetaa kehäst…

Ikävä kyllä, historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten tapahtuu kaikenlaista odottamatonta. Varmasta voitosta tuleekin rökäletappio, huima nousu muuttuu romahdukseksi, vauraudesta tulee kurjuutta. Syitä tuntuu joskus löytyvän kovin helposti ja joskus niitä tuntuu olevan mahdotonta löytää.  

Vallankumoukset ovat klassinen esimerkki siitä, miten jokaisen koululaisen oletetaan osaavan luetella erehtymättömästi niiden syyt, mutta tutkijat samaan aikaan ovat aivan ymmällään ja tietävät hyvin, ettei se asia niin mennyt, kuin oli syytä olettaa ja kuten monesta jälkikäteenkin näyttää.

Nuori mies, Andrei Borisjuk on aivan oikeassa siinä, että totuutta Nikolai II:n ajasta vääristeltiin aivan estottomasti bolševikkivallan aikana. Olivathan kaikki neuvostovallan todelliset ja väitetyt saavutukset sitä kirkkaampia, mitä surkeammaksi sitä edeltävä aika oletettiin ja kuvattiin.

Itse asiassa syntyi joukko myyttejä, joita ei saanut kritisoida. Kirjoittaja luettelee niitä peräti kaksikymmentäviisi kappaletta. Joukossa ovat muun muassa se, että vasta kommunistit aloittivat Venäjän teollistamisen, että oltiin nälässä, mutta vietiin viljaa, että ennen vallankumousta opetus oli maksullista ja vaikeapääsyistä ja niin edelleen.

Monet ”myytit”, joissa toki on mukana olkiukkojakin, ovat tosiaankin selvää historian vääristelyä. Kirjoittaja esittää kuitenkin myytteinä myös monia sellaisia asioita, joiden osoittaminen vääräksi ei ole suinkaan yksinkertaista. Niihin kuuluu jopa väite siitä, että Venäjä hävisi ensimmäisen maailmansodan.

Tämä ajatus ei ole kirjassa mukana sattumalta, onhan kuulunut paljonkin puhetta siitä, että Venäjä olisi luettava ensimmäisen maailmansodan voittajiin.

Normaalin logiikan mukaan maa, joka alistuu Brest-Litovskin kaltaiseen rauhaan, on taatusti sodan hävinnyt. Vaikka myös Saksa kuului sittemmin häviäjiin, ei Venäjäkään ollut Pariisissa rauhanehdoista määräämässä. Kuinka se siis olisi voinut sodan voittaa?

Jos joku patriootti jaksaa seurata sellaista ajatuksenkulkua, jossa Venäjä oli voittoisan taistelunsa loppusuoralla vuoden 1917 alussa, joutui sen jälkeen petoksen uhriksi ja vallan anastanut bolševikkiklikki vasta hävisi sodan, niin ei häntä voi siitä kai kieltääkään. Tämä tällainen nyt vain venyttää asioita niin pitkälle, että ne alkavat jo paukkua.

Kirjoittaja näkee paljon vaivaa todistellessaan, että nimenomaan Nikolai II:n aika oli vailla vertaa Venäjän historiassa. Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:nkin kaudet olivat siihen verrattuna vaisuja, neuvostoajasta nyt puhumattakaan. Myös kansainvälisesti edistys oli huimaavaa.

Tässä Borisjukin ei tarvitse rakentaa tyhjän päälle. Kyllä kasvu oli nopeaa ja herää kysymys, oliko se liian nopeaa. Takapajuiset takamaat eivät pysyneet hurjan vedon perässä ja yhteiskunta alkoi osoittaa repeämisen merkkejä. Tällaista tulkintaa on esitetty jo kauan.

Joka tapauksessa se viimeinen ja kirottu kysymys on, miksi Helmikuun vallankumous tapahtui, miksi hyvä tsaari (hän oli joka suhteessa loistava hallitsija!) syöstiin vallasta ja kenen toimesta?

Nykyään on ollut muodikasta viitata petollisiin liittolaisiin, eritoten Englantiin, jota Venäjän tunkeutuminen Turkin salmiin kauhistutti. Tässä kannattaa kuitenkin muistaa vähintäänkin se, että myös väliaikainen hallitus tavoitteli samoja päämääriä.

Vallankumous on todella monessa suhteessa arvoituksellinen asia, kuten ne usein ovat muuallakin. Kirjoittajan tapa kyhätä tosiasiaväitteitä asioiden tilasta ja harjoittaa sen jälkeen suorasukaista todistelua hieman lakituvan tapaan, ei kuitenkaan vakuuta.

Ei historiassa riitä yleiskäsitteiden pohjalta tehty syllogismien rakentelu. Oleellista on kunkin asian painoarvon ymmärtäminen, asioiden suhteuttaminen.

Ei voida noin vain todistaa, ettei kansa pitänyt sotaa mielettömänä, vaikka yleensä ymmärsikin sen ”isänmaalliseksi”. Asian osoittaminen on hyvin vaikea tutkimusongelma, jonka kertakaikkista ratkaisua ei kannata odottaa henkeä pidätellen.

Joka tapauksessa kirjoittajan johtopäätös on huomionarvoinen: kansa petti valtion.

Tämän voisi kai olettaa olevan normaali asiain tila jokaisessa vallankumouksessa, mutta Venäjällä asiat ovat toisin. Kysymys oli nimittäin siitä, että Venäjän yhteiskunta oli sairastunut liberalismiin jo paljon ennen Nikolain aikaa. Tämä on siis Borisjukin kieltä.

Nyt, kun oli hylätty oma, venäläinen tie, nähtiin vain kaksi mahdollisuutta: liberalismi tai marxilaisuus, molemmat läntisiä ja siis vieraita ideologioita.

Tie oli avoin pettureille ja lurjuksille ja niitä hyödyntäville ulkomaisille tiedustelupalveluille. Kun kansa ei noussut puolustamaan omaa venäläistä, laillista valtaansa, se hylkäsi Nikolain mukana myös todellisen venäläisyyden. Uskon Venäjään korvasivat haaveilut länsimaisesta kehitystiestä.

Ei tietenkään ole vaikea havaita kirjan sanoman ajankohtaisuutta. Venäjän oma kehitystie on ainoa, joka sopii venäläisille ja sen tien keskeinen tukipylväs on valtio, gosudarstvennost -ei siis yhteiskunta, vaan juuri tuo mahtava valtio. Kirjoittaja käyttää sen synonyyminä joskus myös imperiumia.

Mutta tämänhän me olemme kuulleet jo Putiniltakin. Kirja on ilmestynyt slavofiilisen Vetše-kustantamon toimesta ja sen painos on vain seitsemän tuhatta, joten se ei vielä maailmoja mullista. Se on kuitenkin vain yksi niitä uusslavofiilisiä kirjoja, joita naapurissa ilmestyy tasaiseen tahtiin.

Mutta ilmestyy siellä muutakin. Itse ostin viikonvaihteessa Pietarista Borisjukin kirjan ohella pari muutakin, muun muassa Timothy Snyderin kirjan Tyranniasta, 20. vuosisadan 20 opetusta (О тирании. 20 уроков XX века. АСТ, Москва, 2018, 190 с.).

Kirja näyttää kantavan eniten huolta Trumpista, mutta kyllä siellä myös Putin saa osansa. Siinä keskitytään siihen, miten yhteiskunnan on kannettava huolta siitä, ettei valtio tunkeudu sinne, missä vapaan kansalaistoiminnan kuuluu vallita.

Borisjuk kantaa ilmeisesti huolta siitä, ettei kansa vain hylkäisi omaa valtiotaan. Snyder taas pelkää Leviathania, joka on tyrannian välttämätön ja keskeinen väline.