Suuren totuuden aika
Leena Sharma, Ikuiset ystävät. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen. SKS 2018, 243 s.
Suuri, uransa huipulla oleva ja koko maailman ylistämä Stalin tapasi suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Kremlissä 8.10.1945. Kohtaaminen oli erittäin mielenkiintoinen ja käydyt keskustelut tallennettiin muun muassa Stalinin arkistoon.
Stalinin suhtautuminen äskeisen vihollismaan edustajiin oli todella erikoista. Kyseessä oli todellinen goodwill-offensiivi.
Kansojen isä tarjoutui omasta aloitteestaan pidentämään Suomen sotakorvausten maksuaikaa ja kantoi huolta äskeisen vihollismaan työläisten, talonpoikien ja älymystön toimeentulosta. Koston sijasta generalissimus halusi taltuttaa porvarillisen nationalismin ystävyydellä.
Vuosisataisnerolla oli toki omat syynsä jalomielisyyteen, mutta silti hänen esiintymisensä nimenomaan suomalaisten suuntaan oli hyvin merkillepantava.
Olen pohdiskellut asiaa muussa yhteydessä, joten en tee sitä tässä. Tässä kiinnitän vain huomiota siihen, mitä Stalinin kerrottiin sanoneen. Sharma näyttää perustavan versionsa paikalla olleiden suomalaisten kuvauksiin, jotka jättävät erään kiintoisan yksityiskohdan Stalinin puheesta pois.
Stalin nimittäin kehui Suomen kansaa. Venäläiset eivät pitäneet suomalaisista siksi, että he sattuivat olemaan naapureita. He pitivät heistä siksi, että suomalaiset olivat kyvykäs ja työteliäs kansa. Suomalaiset asuivatkin luoja (=piru, черт) ties missä, mutta olivat kuin olivatkin saaneet rakennetuksi valtakunnan suolle ja metsiin.
Mutta ei siinä kaikki: belgialaisia pidettiin yleisesti hyvin sivistyneenä kansana, kun taas suomalaiset monen mielestä olivat puolijunttia kansaa (poluhutorski narod/ полухуторский народ) sanoi Stalin viitaten niin sanottuun huuttoritilaan eli yksittäistilaan, jollaisilla venäläisen käsityksen mukaan asui lähes metsäläisiä, joille ryhmäkylänkin kehittynyt sosiaalinen miljöö oli vieras, suurkaupungin modernisuudesta puhumatta.
No, siitä huolimatta belgialaiset antautuivat hyvin pian saksalaisille, kun nämä hyökkäsivät. Jos heidän maassaan olisi sen sijaan asunut suomalaisia, olisivat asiat menneet aivan toisin, totesi Stalin, joka tietenkin hyvin muisti Suomen rintaman kokemukset.
On syytä katsoa, että generalissimuksen antama, varsin merkittävä tunnustus, oli vilpitön. Olivathan suomalaiset sen kalliisti ostaneet. Mutta viittaan tässä nyt toiseen asiaan.
Ainakaan minun tietääkseni tuo suomalaisten ja belgialaisten rinnastaminen, jonka Stalinin arkisto tuntee, ei tullut esille, kun valtuuskunnan jäsenet kotimaassaan kertoivat johtajan vastaanotosta. Sehän oli hieman sopimatonkin tölväistessään yhtä kansaa, mutta myös suomalaisten kannalta arkaluontoinen leimatessaan heidät metsäläisiksi tai ainakin melkein.
Muistakaamme nimittäin, että suomalaiset olivat jo puolen vuosisadan ajan ylpeilleet aivan erityisesti korkealla kansansivistyksellään, joka ilmeni erityisesti lukutaitona. Venäläiset olivat tässä palvelleet kielteisenä vertauskohtana.
Toinen asia oli, että Stalin aivan selvästi ja vastaansanomattomasti kiitti suomalaisia heidän sotilaallisen suorituksensa johdosta. Rauhan nimiin vannovalle kulttuurivaltuuskunnalle tällaisen täytyi olla myrkkyä.
No, eihän siinä nyt mitään suurta vahinkoa tapahtunut, mikäli tapahtuneesta keskustelusta ei raportoitu aivan virheettömästi. Se kaikkein suurin teema tapaamisessa kai sentään oli ollut sen korostaminen, ettei Neuvostoliitto halunnut kostaa, vaan päinvastoin vakuuttaa suomalaiset siitä, että ystävyys oli aivan mahdollista ja nimenomaan heidän tavoitteenaan. Tämä sitten taas auttaisi hävittämään nationalismin, minkä jälkeen… Mutta tämä vie jo aiheesta syrjään.
Yuval Harari-niminen kirjoittaja on maalaillut lähihistoriasta kuvan, jonka mukaan maailmassa oli kolme kilpailevaa totuutta ennen toista maailmansota, kaksi sen jälkeen, yksi kylmän sodan jälkeen eikä nykyään enää yhtään…
Elämme siis totuuden jälkeistä aikaa. Näin ei ollut vuonna 1945. Silloin totuuksia oli kaksi ja käynnissä oli kova kilpailu siitä, kumpi oli toista suurempi.
Oman puolensa militantit eivät kavahtaneet käyttää myös valhetta oman totuutensa ajamiseen. Olihan kyseessä absoluuttinen, mittaamattoman arvokas päämäärä, jonka hyväksi mitkään uhraukset eivät voineet olla liian suuria.
Niinpä totuuden venyttäminen, tarkoitushakuiset ylitulkinnat ja hankalista asioista vaikeneminen olivat aivan sallittuja. Käytännössä hyväksyttiin tarvittaessa suoranainen valehtelu ja sensuuri. Tämähän osoitti vain periaatteellisuuden korkeaa tasoa, etenkin ns. edistyksen puolella.
Totaalisen sodan jälkeen on helppo ymmärtää ihmisillä olleen valmiutta tällaiseen mustavalkoajatteluun. Silloin oli todella tilausta voittaa epäinhimilliset viholliskuvat ja kohdata entinen vihollinen normaalilla, inhimillisellä tasolla.
Selvää myös oli, että tämä luonnollinen tarve haluttiin valjastaa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden palvelukseen ja siinä myös onnistuttiin. Entisiä upseereitakin oli näkyvästi mukana uutta ystävyyttä rakentamassa, mikä oli hieno ja merkillepantava asia.
Suomalaisen yhteiskunnan onnistuneen siilipuolustuksen tarina tunnetaan, joten ei siitä enempää. Kahden kilpailevan totuuden taistelussa porvarillinen vei pitemmän korren hymykampanjoista huolimatta. Yksi syy taisi olla suomalaisten jostakin syystä allerginen suhtautuminen kaikkeen propagandalta haisevaan. Sodan aikana tämä oli koskenut myös omaa propagandaa.
Kun Suomen Akatemiaa yritettiin perustaa poliittisesti korrektiin malliin, torjui Paasikivi yrityksen tylysti ja kun SNS yritti valheidentorjuntakampanjaa, se taisi pudota omaan kuoppaansa. Neuvostoliiton sotapropaganda oli aikoinaan ollut sen tasoista, että ainakin yksi sukupolvi oli saanut rokotuksen sitä vastaan. Sen jälkeen oli turha enää jatkaa.
Suuret ikäluokat olivatkin sitten toista maata. Taistolaisuuden historia on kerrottu jo moneen kertaan, mutta Sharman kuvaus on silti lukemisen arvoinen. Itse asiassa tuntuu siltä, että nuo ajat ja niiden opetukset ovat jo häipyneet nykyisen journalistisukupolven mielestä ja se alkaa olla valmis kokemaan historian uudelleen, kuten sen unohtaneet aina tuomitaan tekemään.
Mielestäni Sharman kirja edustaa poikkeuksellisen korkeatasoista journalismia, etenkin ollakseen meidän aikamme tuote. Aikanaan nuo suuremman totuuden puolesta valehtelevat soturit useimmiten todella uskoivat olevansa tekemässä jotakin aivan suurenmoista.
Joku Musta kirja on henkisen tasapainonsa säilyttäneen nykylukijan silmissä joko säälittävää tai pöyristyttävää idiotismia, mutta kerran asia oli toisin.
Sitä paitsi muuan Johan Bäckman on melko hiljattain julkaissut tuon teoksen uudelleen eikä kyseessä ole mikään camp-huumori. Tällaisella tapahtumalla ei nyt toki ole mitään yleisempää kantavuutta, mutta aikakautta tarkkaillessa on syytä kuunnella myös niin sanottuja hiljaisia signaaleja.
Entä mitä voi sanoa sellaisesta suhtautumisesta totuuteen, jonka voi tänä päivänä löytää sellaistenkin tahojen julkaisuista, jotka ilmeisesti haluavat itseään pidettävän vakavasti otettavina?
Mainitsen vain professori Tapio Puolimatkaa vastaan nostetun ajojahdin, jossa tunteet näyttävät menneen niin kuumiksi, ettei enää ole välitetty edes siitä, että kuka tahansa normaalijärkinen lukija voi vakuuttua arvovaltaansa korostavien argumenttien falskiudesta: (https://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Sananvapaus-on-my%C3%B6s-eri-mielt%C3%A4-olevilla/1240836 ).
Leena Sharman kirjan suuri ansio on, että se, ennakkoluulottomasti luettuna, pystyy vapauttamaan meidän aikakautemme omahyväisyydestä ja auttaa meitä ymmärtämään myös oman aikamme falskiutta, silloin kun sitä tarjotaan ja se tapahtuu yhä julkeammin.
Silloin kerran vastakkain oli, tai väitettiin olevan kaksi totuutta, monen mielestä nykyään ei sitten ole yhtään. Niinpä kiusaus valehteluun, sen pienemmän, banaalin totuuden uhraaminen suuren asian takia voisi tänään olla jopa entistä suurempi.
Sitä kavahtakaamme.
Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.
Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?
ke 20.12.2023 22:32Frank Herbertin Dyyni ja tekoälyuhka
la 13.04.2024 00:17Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?
to 13.05.2021 20:23Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja
ti 28.03.2023 20:22Sähköistävä klikinvastainen uutinen
su 07.01.2024 18:08Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?
pe 15.03.2024 23:04Mistä on pienet getot tehty?
ma 27.08.2018 23:18Jolla on korvat, se kuulkoon
ke 23.08.2023 20:50Vallankaappaus
ke 14.06.2017 09:13Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa
su 15.01.2023 14:49Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa
ke 17.01.2018 08:44Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan
ke 29.05.2019 09:00Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!
la 25.02.2023 13:58Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet
su 13.09.2020 23:07Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä
pe 08.02.2019 13:23USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä
la 24.02.2024 12:33Suomi sanojen vankina - manipulointia Ylen tapaan
to 28.03.2024 13:04Pedoseksuaalisten fantasioiden varaan rakentuva seksuaalikasvatus
ke 20.03.2024 08:51Eläkeindeksin leikkaaminen
ti 09.04.2024 13:56Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin
ti 12.06.2018 11:53Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat
ti 18.08.2020 10:15Auta avun tarpeessa
to 19.03.2020 07:33Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja
su 25.10.2020 22:57Häpeänsä kullakin
ke 19.07.2023 21:26Odotellaan vuotta 2023
la 14.08.2021 23:44