Blogi: Timo Vihavainen, ti 22.05.2018 21:55

Väärä tietoisuus ja sen oikaiseminen

Väärä tietoisuus

 

Karl Marx kuuluu maailmanhistorian neroihin. Kuten kaikki nerot, hän oli jossakin määrin monomaani ja antoi metodinsa joskus viedä ajatuksen kauas empirian proosallisilta kentiltä, hegeliläisen dialektiikan ilmattomiin sfääreihin.

Joka tapauksessa hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien merkityksestä ja niiden tavasta toimia mullisti länsimaisen radikaalin ajattelun. Ideologian eli väärän tietoisuuden käsite irrotti kriittiseksi itseään arvelevan radikaalin normaalien empiiristen asioiden muodostaman painovoiman maailmasta. Urotyö oli verrattavissa Newtonin vastaavaan: Let Newton be –and All was Light!

Nyt nimittäin kävi mahdolliseksi kritisoida olevia oloja ja menneitäkin myös muuten kuin vain usein niin tylsien ja vaikeiden tosiasioiden pohjalta. Itse ne henkilöt, jotka niitä esittivät, olivat jo sinänsä , a priori väärässä, mikäli he kantoivat väärää tietoisuutta, mikä taas seurasi heidän luokka-asemastaan.

 Itse asiassa koko porvarillisen yhteiskunnan kulttuuri oli pahasti vino ja valheellinen. Eipä sen vastustajakaan, nousevan työväenluokan maailmankatsomus, mitään absoluuttista totuutta heijastanut, koska sellaista ei ollut olemassa. Se oli kuitenkin tie edistykseen eli uuteen valtaan vanhan kumoamisen kautta ja juuri siksi niin totuudellinen kuin oli mahdollista ja toivottavaa.

Kun Freud vielä omalla tavallaan täydensi ajatusta ihmisen tietoisuuden vääristyneisyydestä, oli ajatus totuudesta jo valmis heitettäväksi naiivien ennakkoluulojen romukoppaan eikä postmodernismille jäänyt paljoakaan tekemistä rationaalisen ajattelun jäänteiden murskaamisessa. Nyt ei ollut enää olennaista, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi.

Nykyajan ihminen taitaa aktiivisesti kieltäytyä ymmärtämästä ja hyväksymästä sitä ihmisjärkeä rienaavaa ajatusta, että vain hetki sitten maailmassa oli supervalta, joka julisti edustavansa, ellei nyt absoluuttista, niin ainakin ainoaa mahdollista ja reaalista totuutta. Se omisti puolueeksi kutsutun oraakkelin, joka ex cathedra puhuessaan ei koskaan erehtynyt eikä voinut erehtyä, sillä se palveli oikeaa tietoisuutta.

Se oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Henkilökohtaisella tasolla jokainen puoluetta palveleva saattoi ja hänen myös piti luopua niistä omista vähäpätöisistä, spontaaneista ajattelun ja moraalin iduista, joita hänen omassa päässään saattoi syntyä.

Tarina tämän uuden paavillisuuden, vai pitäisikö sanoa jesuitismin, synnystä on kaikessa paljaudessaan luettavissa Leninin kootuista teoksista, jopa Valituista. Itse asiassa riittää, kun lukee Valtiosta ja vallankumouksesta Leninin argumentoinnin siitä, miksi sosialistinen vallankumous johtaa väistämättä kommunismiin. Voin kertoa. Se johtaa sinne siksi, että Marx sanoi juuri niin, vaikka hänen puheitaan yritetään vääristää. Ihan itse sanoi.

Tässä siis tieteellisen ajattelun huippusaavutus viime vuosisadalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tällaisella voinut olla mitään tehoa esimerkiksi suomalaisen yliopiston jakamaa sivistystä nauttiviin akateemisiin kansalaisiin.

Bolševismin täydellinen haavoittumattomuus ikävien tosiasioiden edessä oli imponoivaa. Kun Venäjä oli ehdoin tahdoin vedetty kansalaissotaan ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä nälkään, tauteihin ja teloituksiin, oli saavutuksena ainoastaan sen puolueen pysyminen vallassa, joka tuon kaiken oli saanut aikaan.

Sen sijaan, että olisi häveten luovutettu valta niille, jotka sitä osasivat käyttää, kiristettiin ideologista linjaa ja kiellettiin jopa kaikenlaisten poliittisten vaihtoehtojen esittäminenkin. Vain yksi linja oli oikea, vaikka sitä ei voinutkaan todistaa. Uskoa siihen voi ja pitikin.

Mitä tietoisuuteen tulee, suoritti puolue Herkuleen työn selittäessään pelastaneensa Venäjän ja erityisesti sen työväenluokan uhkaavalta katastrofilta ja antaneensa vallan kansan suurelle enemmistölle.

Tosiasiassa maan työväenluokka marxilaisessa merkityksessä koostui vain parista miljoonasta ihmisestä ja oli sitä paitsi puolittunut kansalaissodan ja sotakommunismin vuosina, kun koko suurteollisuus oli lopulta täysin pysähtynyt.

Mitä kansan suureen enemmistöön tulee, sitä pidettiin avoimesti toisen luokan kansalaisen asemassa ja tämä johtui siitä, että se oli luokka-asemaltaan talonpoikaista eli niin sanotusti pikkuporvarillista.

Tästä taas seurasi väärä tietoisuus ja mikäli tämä määrällinen (mutta ei laadullinen) enemmistö olisi päästetty vallan kahvaan, olisi kommunismin taru loppunut lyhyeen.

Mutta sitähän ei voitu tehdä. Sitä ei voitu tehdä siksi, että Venäjällä oli suurempi missio kuin vain sen kansan typerän enemmistön tahdon noudattaminen, kuten porvarillinen demokratia olisi ideologiansa muotoillut.

Niinpä puolueen jylhäksi tehtäväksi jäi johtaa kansa luvattuun maahan sen tahtoa kyselemättä, sillä tiedossa oli, että se tahtoi vääriä asioita, kun ei muustakaan ymmärtänyt.

Lehdistön ja agitaattoreiden tehtäväksi jäi totuuden kertominen sillä tavalla, että se palveli asiaa. Sitä paitsi miltei mikä tahansa muuttui juuri totuudeksi, mikäli se palveli asiaa. Kukaan ei ollut eikä saanut olla kyllin naiivi kysyäkseen Mikä on totuus? Sen sijaan oli kysyttävä: ketä tämä totuus palvelee?

Sitä paitsi kukaan ei saanut päättää tällaisista asioita itse, koska vain puolueella oli siihen pätevyys. Ajatelkaamme nyt vaikkapa vasemmistolaista poikkeamaa: ajatus kommuunien muodostamisesta saattoi kuulostaa vuonna 1930 hyvinkin oikeaoppiselta, olihan myös Lenin asiaa hyvin innokkaasti kannattanut ja sitä paitsi muuttanut koko puolueen nimenkin juuri kommunistiseksi.

Lenin oli tietenkin oikeassa kuten aina, mutta, totesi nyt Stalin: kommuuni toteuttaisi edistyksellisen roolinsa vasta myöhemmin. Juuri nyt sellaisten perustaminen herätti talonpojissa pelkoa ja suuttumusta ja toimi siis objektiivisesti puolueen asiaa vastaan eli sillä oli taantumuksellinen ja neuvostovastainen merkitys. Kansan viholliset ne nyt niitä kommuuneja halusivat…

Jätettiinpä siis puolueelle sen päättäminen, miten asiat oli esitettävä ja tyydyttiin itse (vaivaiset yksilöt) toimimaan puolueen vähäisinä apulaisina agitaation ja propagandan alueella. Se oli hieno ja uljas rooli, sillä kyseessä oli uuden maailman rakentaminen. Utopiaa, ellei pahempaa olisi sen sijaan ollut jättää yksilöiden päätettäväksi, ja heidän tietoisuudestaan riippuvaksi se, miten ja millaiseksi tuo maailma rakennetaan.

On usein todettu, ehkä hieman hämmästyneenä, että Stalinilta liikeni valtavasti aikaa kirjallisuudelle ja elokuvalle. Mutta ei tämä mikään sattuma ollut. Nämä asiat olivat uuden maailman rakentamisen ytimessä. Tietoisuuden muokkauksestahan siinä oli kysymys ja se on aina totalitarismin keskeisiä huolenaiheita.

Joistakin saattaa tuntua oudolta, että feministipiireissä kiinnitetään niin tavattomasti huomiota siihen, miten vaikkapa jossakin elokuvassa esitetään naisen rooli. Terve järki toki edellyttää, että naiset, kuten miehetkin saattavat tässä elämässä, saati fiktiossa olla lukemattomissa eri rooleissa, enimmäkseen toki sellaisissa, joihin ihmislajin aristotelinen olemus sen vetää, nolens volens.

Tämä ei kuitenkaan sovi totalitaarisen ajattelun kaanoneihin. Kuten Neuvostoliitossa oli välttämätöntä esittää kunkin luokan edustaja oman kategoriansa luomana ja sen mukaisesti käyttäytyvänä ja ajattelevana tyyppinä, niin myös nykyinen, patriarkaattia vastaan taisteleva lahko pitää välttämättömänä esittää sankarinsa toisenlaisina, kuin ne luonnostaan eli siis empiirisesti ovat.

Tarkoituksena on tietenkin maailman muuttaminen, muuttamalla ihmisen vääräksi tuomittu tietoisuus. Venäjällä tähän liittyi marxilainen esivalmistelu eli ns. riistäjäluokkien likvidointi, minkä jälkeen kaiken piti sujua kuin tanssi vain: olihan olemassa enää vain menneisyyden jäänteitä tietoisuudessa, perežitki prošlogo.

Entä miten tulisi julkisuudessa esittää populismi ja sen poliittiset tavoitteet ja kannattajat? Vai pitäisikö vain kertoa, miten asiat ovat?

 

Siinä tapauksessa saatettaisiinkin tukea heidän auktorisoimattomia mielipiteitään. Sanomattakin on selvää, että vaikka populistit kylläkin vain esittävät oman tahtonsa mukaisia poliittisia mielipiteitä, ei kyseessä heidän kohdallaan ole vain normaali mielipide, jollaisten kunnioittaminen on demokratian perusidea.

Tämä johtuu siitä, että on olemassa korkeampi, aikakauden hengen objektiivisesti synnyttämä mielipide, jota kannattaa enemmistö objektiivisesti, joskaan ei vielä subjektiivisesti. Se on muotoiltu EU:ssa, joka vastaa kannattajiensa puolesta ja toimii siis aikamme järkenä ja omanatuntona.

Kuten talonpojalla Venäjällä ei ollut objektiivista oikeutta mielipiteeseensä siitä huolimatta ja juuri siksi (vaarallista!), että se edusti enemmistöä, ei myöskään miessukupuolella, normaaleilla naisilla eikä populisteilla ole oikeutta mielipiteeseensä.

Kyseessä on sama väärän tietoisuuden ongelma, jonka kanssa jo Marx ja sittemmin Lenin ja Stalin joutuivat painimaan. Taistelevan älymystön ylevä tehtävä on suojella kansaa sen omilta mielipiteiltä ja luoda sen sijaan uusi kuva maailmasta sen muuttamiseksi. Joukkotiedotus on se taistelukenttä, jolla asiat ratkaistaan.

Timo Vihavainen ti 22.05. 21:55

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Häpeänsä kullakin

ke 19.07. 21:26

Suurista erehdyksistä

to 23.02. 21:02

Modernin maailman syntysijoilta

ti 18.01. 23:48

Saaliseläiminä

ke 15.12. 23:51

Tolstoin aivoituksia

ma 22.11. 23:49

Ajan kuvaa

to 18.11. 22:48

Kansan parhaaksi

ti 02.11. 23:57

Luonteikas kansa

pe 08.10. 01:15

Kohti pinnan katkeamista

to 16.09. 23:47

Symbolit

su 05.09. 20:39

blogit

Vieraskynä

Teemu Keskisarja: Miksi ajan Halla-ahoa presidentiksi?

ke 20.12.2023 22:32

Juha Ahvio

Onko historialla merkitystä?

su 18.02.2024 17:41

Professorin Ajatuksia

Yle teki diasarjan, mutta miksi niin moni seikka unohtui?

to 13.05.2021 20:23

Marko Hamilo

Ydinvoimaa, talouskasvua ja teollisia työpaikkoja

ti 28.03.2023 20:22

Jukka Hankamäki

Sähköistävä klikinvastainen uutinen

su 07.01.2024 18:08

Petteri Hiienkoski

Puhkeaako globalismin kupla Ukrainaan?

pe 15.03.2024 23:04

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Laura Huhtasaari

Jolla on korvat, se kuulkoon

ke 23.08.2023 20:50

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Valtuustoaloitteeni mamujen 43 äidinkielen opetuksen lopettamiseksi verovaroilla Espoossa

su 15.01.2023 14:49

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Kirja-arvio: Seksuaaliutopia - Feministien sota sivistystä vastaan

ke 29.05.2019 09:00

Arto Luukkanen

Punavihreä hallitus komentaa! Maakuoppaan mars!

la 25.02.2023 13:58

Mika Niikko

Suvaitsevaisuuden kirjavat käsitteet

su 13.09.2020 23:07

Musta Orkidea

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

pe 08.02.2019 13:23

Mikko Paunio

USA:sta johdettu sensuuriteollinen kompleksi ulotettiin Suomeen vuonna 2015 - Tucker Carlson haastatteli USA:n ulkoministeriön entistä kyberjohtajaa Mike Benziä

la 24.02.2024 12:33

Heikki Porkka

Putinin puolueet eduskunnassa

ma 18.03.2024 12:06

Tapio Puolimatka

Lasten vai aikuisten oikeudet

ma 21.08.2023 19:21

Olli Pusa

YLEN häveliästä

pe 02.02.2024 14:01

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Rikkaat rikastuvat ja köyhät kituuttavat

ti 18.08.2020 10:15

Reijo Tossavainen

Auta avun tarpeessa

to 19.03.2020 07:33

Pauli Vahtera

Olisinko yrittäjä, enkä palkansaaja

su 25.10.2020 22:57

Timo Vihavainen

Häpeänsä kullakin

ke 19.07.2023 21:26

Matti Viren

Odotellaan vuotta 2023

la 14.08.2021 23:44