Blogi: Timo Vihavainen, to 28.12.2017 13:15

Aikamme ja abstrahointi

Tyhjän jauhamisen hedelmät

 

Albert Einstein sanoi joskus puoli vuosisataa sitten tulevaisuuden pelottaviin ongelmiin kuuluvan sen, että yhä suurempi osa ihmisistä kokee maailman vain kirjoitetun sanan välityksellä.

Toki niidenkin määrä on suuresti lisääntynyt, jotka eivät lue mitään eivätkä osaisikaan. Pelkään kuitenkin, että myös heissä on monia sellaisia, jotka voidaan laskea mukaan tuon Einsteinin näkemän ”kirjallisen maailman” kansalaisiin.

Ainakin itse luulen, että suuren tiedemiehen mielessä olivat abstraktisti ajattelevat ihmiset, joiden luottamus omaan –tai heille annettuun- ajatteluun maailman adekvaattina kuvaajana oli kritiikitön ja horjumaton.

Kyse ei ollut mistään niin primitiivisestä kuin ne ongelmat, joita nykyään yritetään korjata ”faktantarkistuksilla” tai ”valemediaa” vastaan taistelemalla. Itse asiassa myös näiden asioiden parissa touhuava joukko todennäköisesti on, ellei kokonaan niin ainakin jossakin määrin, osa ongelmaa.

Luulisin, että asia, jota voitaisiin nimittää elämän abstraktisuudeksi, on todella voimakkaasti lisääntynyt ja liittyy etenkin lisääntyneeseen koulutukseen sekä julkiseen diskurssiin, joka on sen mukana muuttunut yhä abstraktimmaksi.

Kun tähän lisätään horjumaton usko omien käsitteiden ja olemassa olevan todellisuuden täyteen keskinäiseen vastaavuuteen, on maailmaan putkahtanut kummallinen olento, joka aiemmin tavattiin vain eksentrisenä harvinaisuutena.

Jonkinlainen alan läpimurto voitaneen sijoittaa 1960-luvun suureen kulttuurivallankumoukseen, jonka eräs hyvin tärkeä puoli oli suurten ikäluokkien ja sen mukana koko kansan koulutustason nousu.

Jo aikanaan ymmärrettiin, ettei kyse ollut niinkään sen asian lisääntymisestä, jota oli ollut tapana nimittää sivistykseksi, kuin juuri uudenlaisesta ajattelutavasta. Vanhasta uusi polvi sanoutuikin pontevasti irti.

Tuossa vaiheessa tuo uusi maailma (siis mielikuvana) oli ennen muuta yhteiskunnallinen ja tarkemmin sanoen sosiologinen tai joukkokuntainen, käyttääkseni tätä suotta unohdettua termiä.

Asian merkittävä seuraus oli, että yksilöä alettiin ajatella ennen muuta viiteryhmänsä jäsenenä. Vastuu omasta elämästä ulkoistettiin abstraktioille, joita kohtaan yksilöllä ei ollut velvollisuuksia eikä mitään mahdollisuuksiakaan, vain vaatimuksia ja oikeuksia.

Tavallaan ihminen tässä hajosi kahtia, sillä hän yksilöllistyi ja atomisoitui samaan aikaan kun hän muuttui osaksi persoonattomien voimien leikkiä.

Joka tapauksessa olennaista tässä maailmassa ei enää ollut aktiivinen ja vastuullinen yksilö, vaan ne kehykset, joihin hän kuului.

Tuo yksilö siis koki olevansa vailla vastuuta ja velvollisuuksia kaikkia itseään suurempia yhteisöjä kohtaan. Niillä oli merkitystä vain yksilön oikeuksien toteuttajina. Metafyysisesti tämä merkitsi palaamista nollapisteeseen. ”Elämää suurempaa” oli olemassa enää kuvaannollisessa ja ironisessa mielessä, esimerkiksi potkupallojoukkueiden voitiin leikkiä olevan sellaisia.

Turha sanoakaan, että tuo tarpeeton olento tyhjyyden ja olemassaolon rajalla ei ollut uusi keksintö. 1800-luvun kirjallisuushan oli niitä täynnä.

Uutta oli ilmiön massamittaisuus. Venäläisen kirjallisuuden tarpeettomat ihmiset olivat uuden ajan harvinaisia, joskin tyypillisiä tuotteita. Massat elivät silloin toisessa maailmassa, ei heillä ollut herrojen ongelmia.

1900-luvun jälkipuoliskolla tilanne oli jo toinen. Uudet massat askartelivat intensiivisesti uusien ongelmiensa, oman problemaattisen merkityksensä parissa, mutta eihän siitä tullut sen selvempää. Enimmillään seurasi pelkkää älytöntä hässäkkää, kuten Pariisissa 1968.

Kun suuri lupaus mahdollisuudesta rakentaa Ranskaan ja vähän muuallekin tuo Kiinassa jo muka vallitseva utopia osoittautui pelkäksi lämpimäksi ilmaksi, voitiin hieman rauhoittua ja siirtyä uusfilosofien virkistävään seuraan.

Tuo nyt jo unohtunut etiketti tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että otettiin filosofia ja sen kohde ainakin hetken aikaa eli siis uudestaan vakavasti. Sensaatiohan se oli aluksi sekin, muistan hyvin.

Perinteisellä filosofialla oli toki aikoinaan ollut myös suuria patenttiratkaisuja ja pian voitiin todeta, että Hegel elää yhä ja on kaikkia elävämpiä elävämpi, aika pahasti sanottu itse asiassa.

Kyseessä oli tietenkin tuo kuuluisa historian loppu. Mikäli se voitiin ottaa vakavasti, oli käytettävissä absoluuttinen mittapuu kaiken arvioimiseen. Liberaali demokratiahan se oli se totuus, jolla ei enää ollut kilpailijoita eikä voinutkaan olla. Kuka muka ja miksi?

Mutta ettei kaikki tapahtuisi liian yksinkertaisesti, levisi samaan aikaan hajonneen kulttuurimarxilaisuuden jätteistä syntynyt epidemia, joka tunnettiin postmodernismin nimellä.

Sen suuria postulaatteja oli kaiken olemuksen, essentian kieltäminen. Uusi hype valtasi nopeasti oppituoleja ns. pehmeissä tieteissä, jotka muuttuivat yhä pehmeämmiksi. Niille naureskeltiin ja tehtiin kepposia, mutta mikään ei voinut horjuttaa sellaista tiedonalaa, joka kielsi tiedon mahdollisuuden. Kuinka olisikaan voitu?

Sen sijaan uudet tutkimuksenalat (suomessa niitä jopa kutsutaan komeasti tieteenaloiksi) tarjosivat loputtomasti mahdollisuuksia kehrätä tyhjästä milloin mitäkin radikaalia muotia palvelevia kyhäelmiä.

Ala naisvaltaistui nopeasti ja sen piirissä alettiin yhä avoimemmin irtisanoutua perinteisen tieteenteon vaatimuksista. Itse asiassa aivoilla ajatteleminen leimattiin vähäarvoiseksi ja jopa vahingolliseksi toiminnaksi sen rinnalla, mitä saatiin aikaan antamalla istumapuolen elinten vaikuttaa ajatteluun täydellä voimallaan.

Länsimainen kulttuuri kantaa suuressa määrin mukanaan rationaalisen ajattelun leimaa ja perinnettä. Sen piirissä on aina ollut hyvin tärkeää kyetä sekä loogisesti että empiirisesti osoittamaan kantansa oikeellisuus. Mielivalta, olipa kyseessä oletettu jumalallinen auktoriteetti tai tyrannin oikku, on ollut länsimaisen kulttuurin vihollinen sen taistellessa tietään kohti ihmisen vapautumista.

Tämä on tarkoittanut tiettyjen sääntöjen kunnioittamista niin tieteessä kuin lainkäytössä ja politiikassa. Yksilön oikut ja irrationaalisuus on perinteisesti kukistettu järjen asein. Verifioitavuusteesi on tunnetusti nykyisen tieteen kulmakiviä tai ainakin vielä äsken oli.

Tällä hetkellä enemmän ihmisiä kuin koskaan on siis siirtynyt rationaalisen ajattelun piiriin. Entzauberung der Welt, josta valistusfilosofit puhuivat, on merkinnyt askelta uuteen maailmaan, rationaaliseen tai vähemmän rationaaliseen logosfääriin, pois siitä tilasta, jota filosofien on ollut tapana nimittää naiiviksi.

Mutta onko kehitys enää viime vuosikymmeninä merkinnyt rationaalisuuden lisääntymistä ja tietoisempaa kulkua kohti entistä suurempaa vapautta?

Onko edes tämän päivän tiede rationaalista siinä merkityksessä kuin se oli joskus sata tai puolitoista sataa vuotta sitten?

Vastaus on epäilemättä kielteinen. Tämän hetken kosmologitkin puhuvat avaruuden madonrei’istä ja vaahdosta ja ties mistä. Newtonin tai vielä Darwinin aikoihin moinen olisi ollut pelkkää sekopäistä rienausta.

Toki huomisen kosmologia on suurella varmuudella erilaista kuin tänään, mutta mikään ei viittaa siihen, että olisi paluuta vanhaan mekaniikan maailmaan. Selvyydetkään eivät ole yhtä selviä kuin ennen. Huomasin juuri uutisen, jonka mukaan 95 prosenttia oletetusta universumin laajuudesta itse asiassa puuttuu. Lieneekö sitten paljon vai vähän.

Voidaan sanoa, ettei kosmologialla ole elämällemme eikä ajattelullemme mitään merkitystä, mutta onhan sillä sentään jotakin merkitystä. Se seisoo siellä kaiken taustana, ainakin jos niin halutaan. Osoittaahan se jotakin perinteisen logiikan ja terveen järjen rajoituksista. Enää ei kannata viitata taivaallisiin ruumiisiin rationaalisuuden olennoitumina, mistä Newton lienee sentään aikanaan saanut ns. kiksejä

Sikäli kuin olen saattanut havaita, jo1960-lukuun liittyi myös irrationalismin paluuta, etenkin visuaalisessa esityksessä. 1900-luvun loppupuolella sitten olikin jo suorastaan komeaa briljeerata goottimuodilla ja kaiken maailman hirviöillä jotka vedettiin suoraan Hieronymus Boschin maailmoista.

Nykyajan lapset tuntevat Tolkienin ja Tähtien sodan, mutta eivät sen sijaan Vanhaa testamenttia tai kreikkalaisia jumalaistaruja. No, eipä täällä tunneta kirjallisuuden klassikkojakaan.

Mikäpä siinä. Ei tämä maailma voi pelkän rationaalisuuden varassa seistä. Sikäli kuin asia koskee länsimaista kulttuuria, sen toinen tukijalka oli myös irrationaalinen: kristinusko. Se oli kyllin järjen vastainen ja toisaalta kyllin konkreettinen mysteerikultti voidakseen tyydyttää vaativaakin adeptia.

Nyt kristillisyyden merkitys on (uskomattoman nopeasti!) romahtanut ja on yhä ilmeisempää, ettei edes paavi kehtaa tunnustautua uskovaiseksi kristityksi. Oman kirkkomme johtoa on turha mainitakaan.

Tämän asian ikävä puoli on, että tilalle on tunkenut villi kasvusto, jonka seasta on vaikea huomata mitään vähänkään korkeamman arvosanan ansaitsevia ilmiöitä. Irrationaalisuus on yhtä syvää kuin se on juuretonta ja tietämätöntä. Selvää lähinnä näyttäisi olevan se, että siinä palvotaan rumuutta ja raakuutta. Kiksithän ovat se olennainen asia.

Tähänkö siis on tultu: kristinuskon ja valistuksen toisiaan täydentävän taisteluparin sijasta meillä on toisiaan tyydyttävät militantti antirationaalinen postmodernismi ja itsetyytyväinen irrationalismi, joissa molemmissa maailman keskipisteenä on ego.

Tällaisia selityksiä asiain tilalle luulin löytäväni, kun ihmettelin sitä tavatonta helppoutta, jolla häpeämätön irrationalismi nykyään tunkeutuu yhä uusille alueille. Noituus näyttää laatulehtien perusteella arvioiden olevan ihan kunnioitettavaa toimintaa.

Kuin Orwellin maailmassa ikään, vapaus ja tasa-arvo venytetään tarkoittamaan milloin mitäkin asiaa, synnynnäisistä ominaisuuksista tehdään suuria ansioita tai sitten suuria ongelmia, joiden perusteella vaaditaan (mitä muuta nykyään osataan tehdäkään?) milloin mitäkin.

Erityistä huomiota herättää, että poliittisia perusoikeuksia ja vapauksia vaaditaan häpeämättä tukahdutettaviksi, etteivät vasta keksityt poliittiset tavoitteet kärsisi. Sitä paitsi tasa-arvon nimellä julistetaan ja pönkitetään eriarvoisuutta. Ihmisiä ei enää edes arvioida tekojensa perusteella, vaan heidän motiivejaan ja tunteitaan halutaan kieltää tai palkita abstraktien kuvitelmien perusteella…

Totalitarismin perusideoihin kuuluu elämän kaikkien tasojen politisoiminen. Se herätti aikoinaan määrätietoista vastarintaa, mutta nyt tuskin löytyy keskikokoisesta yliopistosta edes kahta vanhurskasta, jotka uskaltaisivat sanoa, että henkilökohtainen ei ole poliittista. Toki kyseessä on nimenomaan kaksi aivan erillistä olemisen tasoa, mikäli vielä vastustamme totalitarismia.

Uskon vielä sen verran länsimaiseen kulttuuriin, että pidän todennäköisenä nykyisen irrationalismin kuplan puhkeamista. Seuraako sen jälkeen uusi nousu onkin paljon epätodennäköisempää.

Länsimaat ovat talouden suhteen joutuneet huonoon kierteeseen ja niiden suhteellinen asema tuskin enää palaa. Tämä luultavasti vauhdittaa niiden kulttuurin hylkäämistä muualla maailmassa. Miksi joku haluaisi tätä yhä takapajuisemmaksi muuttuvan Euroopan tuottamaa sotkua omaan maahansa?

Timo Vihavainen to 28.12. 13:15

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Filosofi valtaistuimella

ma 22.10. 23:41

Sallitut ajatukset

la 20.10. 22:36

Totuuden aikoja

pe 19.10. 23:19

Melkein suomalainen supersankari

ke 17.10. 21:54

Jonkin sortin sakkia

ti 16.10. 22:34

Tiitisen satupuu?

ma 15.10. 23:23

Legioonien aika

la 13.10. 23:03

Naisten maailmanaika

pe 12.10. 20:46

Kuka kenet?

to 11.10. 22:57

Hurskaan miehen Siperia

ke 10.10. 23:08

blogit

Vieraskynä

Julkisen palvelun median arvopohja: Tanska

la 13.10.2018 23:10

Juha Ahvio

Kansanedustaja Laura Huhtasaari Turun Mikaelinkirkossa

la 20.10.2018 22:43

Professorin Ajatuksia

Media seuraa tarkoin muutaman tuhannen elintasopakolaisen marssia kohti pohjoista

ma 22.10.2018 23:39

Jukka Hankamäki

Mikä monikulttuurisuuden tavoite on?

ma 22.10.2018 23:42

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Jätetäänkö nuoriamme kuolemaan?

ke 17.10.2018 01:12

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Kölnin vaiettu terrori-isku

ke 17.10.2018 21:56

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Onko Aku Louhimies saanut oikeudenmukaisen kohtelun julkisuudessa?

ma 22.10.2018 13:40

Olli Pusa

Kuinka saada sotku maan talouteen?

su 21.10.2018 21:07

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Punavihreän moraalirappion seurauksena lapset ja vanhukset nälissään

ti 23.10.2018 13:33

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Filosofi valtaistuimella

ma 22.10.2018 23:41

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40