Blogi: Timo Vihavainen, ti 28.11.2017 15:50

Koskessa kolisten

Koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten

 

Pekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo 2017, 372 s.

 

Pekka Visuri on parhaita toisen maailmansodan asiantuntijoitamme ja on hienoa, että hän on toimittanut lukijoiden ulottuville Suomen päämajan saksalaisena yhteysupseerina toimineen Waldemar Erfurthin päiväkirjan kohtalokkaalta vuodelta 1941.

Näinä päivinä, kun kiinnostus viime sotiimme näyttää räjähtäneen aivan hallitsemattomaksi ja vakavien tutkimusten joukkoon on alkanut yhä enemmän tulla myös löysiä spekulaatioita ja suoranaista humpuukia, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja, jotka ainakin jostakin näkökulmasta vastaavat lahjomattoman koruttomasti kysymykseen ”wie es eigentlich gewesen?”

Kirjan pääosa nimittäin koostuu Erfurthin päiväkirjasta, joka ilman jälkiviisautta kertoo sen, miten tämä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla ollut ja saksalaisten tavoitteet tuntenut kenraali aikanaan asiat koki, mitä tiesi ja mitä odotti.

Yksiselitteiset faktat ovat toki historiassa vain tarttumakohtia, tiettyä raaka-ainetta, joiden varaan on rakennettava, kun halutaan rekonstruoida kuva koko menneisyydestä laajemmalti. Eihän sitä itseään enää ole, vain jäänteitä, jotka ovat sattuneet käsiimme jäämään.

Miten ja miksi Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan liittolainen vai ei? Mikä osuus Leningradilla oli Suomen suunnitelmissa?

Näitä asioita on vatvottu yhä uudelleen ja kuten tavallista on, käy helposti niin, että sinänsä osuva ja perusteltu ja henkevä kiteytys saa löysässä keskustelussa palvella olkiukkona, jonka kaataminen tuottaa tekijälleen ainakin omasta mielestään suurta kunniaa.

On myös aivan tavallista, että sellaisen pohjalta edetään reippaasti syvälle tuntemattomaan ja tehdään toinen toistaan hullumpia johtopäätöksiä ja usein loikataan vielä parin lisäolettamuksen päähän sinne, mitä ei koskaan ollut.

Muistan, että venäläinen kirjailija Viktor Astafjev joskus perestroikan aikaan sanoi, että lukiessaan sotahistoriaa hänestä tuntuu, että se kertoo aivan jostakin muusta sodasta kuin siitä, missä hän itse oli ollut.

Siksi tarvitaan yhä uudelleen dokumentteja, jotka palauttavat lukijan lähtöruutuun. Erfurthin kirja ei toki kerro rivisotilaan kokemuksista mitään, mutta siitähän vähemmän harrastetaankin spekulointia. Ylijohdon sen sijaan kuvitellaan tehneen milloin mitäkin ja pyrkineen milloin mihinkin.

Sanottakoon heti, ettei päiväkirja ainakaan minun käsityksiäni tapahtumien kulusta muuta millään tavalla, mutta kyllä sen sijaan tarjoaa hyvinkin kiinnostavia näkökulmia siihen, miten asiat koettiin ja millaista tulevaisuutta odotettiin.

”Ajopuuteoria” on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen teoreettiseen viitekehykseen, jota ei koskaan kirjoiteta auki. Käytännössä se palvelee jonkinlaisena sylkykuppina, johon viitaten voidaan syyttää ja suorastaan sättiä joitakin tutkijoita, joiden johtopäätöksiä vastustetaan.

Se tuo mieleen Stalinin NKP:n keskuskomitean plenumissa 3.3.1937 esittämät teesit ”kuudesta mädästä teoriasta”, jotka eivät olleet oikeasti mitään teorioita, olivatpahan vain normaalin, rauhallisen mielenlaadun ilmentymiä tilanteessa, jossa korkein taho halusi häikäilemätöntä radikalismia.

No, toki tässä liikutaan eri tasolla. Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu. Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se voidaan sanoa.

Sivumennen sanoen Visuri muuten hyvin ansiokkaassa pitkässä analyysissään viittaa tähän tapahtumaan kertomalla, että ”saksalaiset vihjailivat suomalaisille” Hitlerin torjuneen Molotovin vaatimuksen. Tästähän saattaisi tulla käsitys, että koko juttu oli keksintöä, mitä se ei suinkaan ollut.

Suomen vapausasteet olivat siis ennen operaatio Barbarossaa kovin vähissä ja turvautuminen siihen ainoaan tukeen, joka oli saatavissa ei aikanaan ollut useimmille -vaikka kyllä monille- mikään ongelma, vaikka Saksa oli maassamme erityisesti talvisodan jälkeen ja ennen sitäkin erittäin huonoissa kirjoissa.

Tätähän monet eivät millään ymmärrä ja tämän perusasian vääristyminen tekee historiankuvasta helposti harhaisen.

Kun Saksan tuki oli saatu, ei aktiivinen osallistuminen sotavalmisteluihin sen rinnalla ollut mikään ongelma. Voi päinvastoin sanoa, että jääminen passiiviseksi odottajaksi -sikäli kuin se olisi ollut mahdollista-  olisi jo täyttänyt rikoksen tunnusmerkit.

Na vojne kak na vojne sanotaan venäjäksi. Kun sodassa ollaan, niin ollaan sitten. Ajatus siitä, että Suomi olisi voinut olla puolueeton sijaitessaan tässä maantieteellisessä asemassaan, ei kuulu vakavasti otettavien mahdollisuuksien piiriin.

Kuitenkin, kun sota syttyi, se tuli yllätyksenä kaikkein korkeimmillekin tahoille. Olihan Suomeakin kehotettu esittämään vaatimuksensa Neuvostoliitolle niissä neuvotteluissa, joita Saksa muka oli käymässä.

Vielä 12.6. Erfurth kirjoitti, että on vielä aivan epävarmaa, syttyykö sota. Kun hyökkäyksestä ilmoitettiin Heinrichsille 21.6. eli edellisenä päivänä, ”hän oli selvästi yllättynyt. Näköjään hän ei ollut tosissaan uskonut Barbarossa-suunnitelman toteutukseen”.

Mutta jo 16.6. Erfurth oli todennut, ettei suomalaisille jää ”muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin”. Saman olisi toki voinut sanoa jo paljon aikaisemmin.

Kyyti oli kuitenkin kovaa. Siitä saattoi todella käyttää sitä vertausta, että kun tiikerillä ratsastaa, ei kyydistä ole kesken kaiken pois lähtemistä.

Saksalaisten kaavailut Suomessa olivat täysin epärealistisia. Heidän joukkonsa joutuivat riippuvaisiksi suomalaisten avusta, mikä ärsytti Mannerheimia ja Siilasvuota. Sitä paitsi korskealla hyökkääjällä ei ollut tarjota edes ilmavoimien tukea aseveljelleen, joka puolestaan ylitti kaikki odotukset.

Suomalaiset eivät olleet mitään saksalaisten renkejä, vaikka kyllä joutuivat ottamaan huomioon heidän suurstrategisia toiveitaan sodan alkuvaiheessa eli suuntaamaan hyökkäyksen Syvärille. Tuo strategia osoittautui pian kuitenkin epäonnistuneeksi, eikä asia jäänyt Mannerheimilta huomaamatta jo syksyllä 1941.

Miksei Suomi hyökännyt Leningradiin? Vaikka kesällä 1941 meiltä löytyi jopa ajatuksen kannattajia ja se ehkä olisi voinut aluksi saavuttaa menestystä, ovat syyt siihen niin ilmeiset, että niitä ei tarvitse edes luetella. Mannerheim piti päänsä ja oli sen verran arvokas liittolainen, ettei saksalaisilla ollut häntä varaa suututtaa.

Kyllähän saksalaiset vaativat aktiivista sodankäyntiä Leningradia vastaan, mutta kun he itse eivät puolestaan kyenneet siinä oikeastaan mihinkään, oli aika paha mennä vaatimaan apua Suomelta, jonka suoritus oli kyllä ylivertainen, mutta myös tappiot vaarallisen suuria.

Ja mikäpä olikaan se noiden kahden sotaakäyvän maan suhde? Visuri puhuu koalitiosta, mikä on mielestäni hyvin osuva termi. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat myös oman koalitionsa osia ja pyrkivät kaikin tavoin edesauttamaan toistensa sotilaallista menestystä.

Amerikkalaisia ei kuitenkaan yleensä ole edes yritetty saattaa vastuunalaisiksi Gulagista ja muusta Neuvostoliiton terrorista ja eipä tainnut rivi G.I. asiasta edes paljon tietää. Yhtä vähän oli suomalaisella sotilaalla tekemistä saksalaisten tihutöiden kanssa.

Ymmärrän, että sellainen henkilö, joka pyrkii todella syvällisesti mieleltään lännettymään, ei voi enää käsittää, että Suomella olisi oma, suomalainen historiansa. Se on hänen ongelmansa, mutta olisi kovin huolestuttavaa, mikäli laajemmankin kansanosan näkemykset irtaantuisivat todellisuudesta.

Ettei niin kävisi, kannattaa julkaista ja lukea yhä uudelleen tämän kirjan tapaisia dokumentteja. Takavuosina arvelin, että nimenomaan Venäjällä on aivan erityinen tilaus dokumenttien julkaisemiselle, kun siellä historioitsijat olivat neuvostoaikana niin totaalisesti menettäneet uskottavuutensa.

Meillä heitä toki vielä yleensä uskotaan, ainakin niitä, jotka ovat sen väärttejä. Kuitenkin myös meillä alkaa media yhä laajemmin ja yksinomaisemmin tarjota kansalaisille jonkinlaista eurohistoriaa, jossa suomalaiselle näkökulmalle ja meidän todellisuudellemme ei ymmärrystä riitä kuin korkeintaan alaviitteessä.

Osaksi kysymys näyttää olevan siitä ilmiöstä, jota Richard Pipes on nimittänyt historian primitiivistymiseksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset ”matalan katseen” tutkimukset pyrkivät korvaamaan perinteisen tapahtumahistorian.

Ettei niin tapahtuisi, tarvitaan myös ja ennen muuta tuota perinteistä historiaa. Kiitos Pekka Visurille ja Docendolle tästä erinomaisesta kontribuutiosta menneisyytemme ymmärtämiselle.

Timo Vihavainen ti 28.11. 15:50

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Maan mahtavat ja mahtailu

Klo 20:17.

Mikä oli kuningas?

ke 18.07. 18:42

Mielen osoittelua

ma 16.07. 23:56

Vuosi 1803

su 15.07. 12:00

Soturiainesta

pe 13.07. 23:44

Aikamoinen lopotti

ke 11.07. 20:59

Orwellin arvo

ti 10.07. 11:58

Muuan historian väärinkäsitys

su 08.07. 22:32

Myrskyn jälkeen ja ennen vallankumouksia

la 07.07. 14:28

Digifirmat pörssissä

to 05.07. 21:12

blogit

Vieraskynä

Siniristin Liitto

ti 17.07.2018 21:07

Juha Ahvio

Presidentti Trump nimittää jälleen tuomarin USA:n korkeimpaan oikeuteen

su 15.07.2018 12:03

Professorin Ajatuksia

Mitä sikarutto opettaa?

ke 18.07.2018 18:40

Jukka Hankamäki

Jakavatko Trump ja Putin Suomen?

ke 11.07.2018 21:03

Petteri Hiienkoski

Onko YLE korjannut Trump-uutisointiaan vastuullisemmaksi?

to 19.07.2018 05:17

Tapio Holopainen

Vaunuihin kahlittu, eli miksi suomalaiset saavat liian vähän lapsia?

ti 17.07.2018 21:12

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

HS: Jopa marokkolaisille kiertolaisille myönnetty turvapaikkoja Suomesta

ti 17.07.2018 17:14

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

"Syrjäytyneet miehet romuttavat syntyvyyden" -narratiivi

ke 18.04.2018 06:51

Arto Luukkanen

Huippukokouksen tulos: nyt Suomi tarkkana!

ma 16.07.2018 23:58

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Suonpää: "Paunio, tuo kauhea äärioikeistolainen"

pe 13.07.2018 10:01

Heikki Porkka

Nelson Mandelasta maan rakoon

ke 18.07.2018 11:54

Olli Pusa

Kojamo - rahastus ja kusetus

ke 23.05.2018 16:40

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Perinteiset perhearvot uhka ?

ke 06.06.2018 14:01

Reijo Tossavainen

Punaviherliberaalit jakavat kansakunnan hyviin ja huonoihin ihmisiin

ke 18.07.2018 10:51

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Maan mahtavat ja mahtailu

to 19.07.2018 20:17

Matti Viren

Wir schaffen das!

ma 25.06.2018 01:52