Blogi: Timo Vihavainen, pe 24.11.2017 12:34

Toiset isänmaat

Toinen isänmaa. Suomi kulttuurien virrassa

 

Joskus, parin sukupolven takaisina muinaisina aikoina, sanottiin usein, että sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata, toinen on tämä asuinmaa ja toinen on Ranska.

Ranskalla oli pretensioita tähän rooliin, sillä olihan sen kieltäkin osattava, mikäli halusi keskustella ulkomaalaisten kanssa ja yleensä ymmärtää kansainvälisiä termejä. Myös ranskalainen kulttuuri loisti etevämmyydellään.

Tärkeintä noille ”toisen isänmaan” kansalaisille taisi Ranskassa sentään olla vapaus, liberalismi. Ranska oli Euroopan ainut merkittävä demokratia hamaan ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka ja sen intellektuaalista elämää leimasi vankka vapaa-ajattelun perinne.

Eipä ihme, että Suomen kulttuurin etujoukko suunnisti Pariisiin hengittääkseen siellä vapauden ilmaa. Ranska symbolisoi valistuksen ja rationalismin henkeä, sekulaarisuutta, Voltairen perintöä.

Mutta olipa niitäkin, jotka sanoivat, että toinen isänmaa sivistyneelle ihmiselle on Saksa, Ranskalainen henkevyys saattoi olla hauskaa ja ranskalainen eleganssi viehättävää, mutta mitä syvempää sisältöä siitä kulttuurista oikein löytyikään?

Saksa oli toista. Missä muualla olisikaan tunkeuduttu yhtä syvälle ihmissielun syövereihin ja selvitetty ihmisen probleemia yhtä perusteellisesti?

Ei Saksakaan ollut mikään klerikalismin pesä, itse asiassa uskonpuhdistus oli kerran avannut tien koko maailmalle vapautumiseen keskiaikaisen auktoriteettisukon kahleista. Sitä paitsi eurooppalaisen filosofian historia 1700-luvun jälkeen oli oikeastaan vain alaviitteitä Kantiin. Mitä humanismin ideoihin tulee, niitä viljeltiin ennen kaikkea juuri Saksassa.

Suomen kannalta näiden kahden maan välinen jännite ilmeni sitten maailmansotien välisenä aikana hupaisasti siinäkin, miten laulettiin erästä suosittua merimieslaulua. ”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan!” laulettiin kai alun perin vanhoja suolareittejä muistellessa.

”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” lauloivat eräät toiset ja tämä muoto on ikuistettu R.W. Palmrothin alias Pallen ”Iloisen laulajan kirjassa”.

No, sitten oli myös Englanti ja sen ensisijaisuutta Suomelle tarjosivat eräät intellektuellit. ”Pidot tornissa”-teoksessa se ilmeisesti voittaa kilpailun siitä, minne maamme kulttuurin olisi orientoiduttava. Englanti oli maanläheinen, käytännöllinen, vapautta arvostava ilman hämäryyksiä tai pinnallista poseerausta. Se muistutti paljon Suomea.

Ja sitten oli Amerikka, jonne suomalaisiakin oli mennyt jo satoja tuhansia. Olihan se ihmemaa, mutta sen kulttuurista oli parempi olla sanomatta mitään.

Oli Amerikassa toki myös jotakin esikuvallista, ainakin joidenkin mielestä. Muuankin suomalainen n1800-luvun lehti kertoi, miten Amerikassa herrasmies palvelijoineen oli saapunut majataloon, jossa isäntä majoitti ensin hänet ja kysyi sitten, minne tämä toinen herra kävisi nukkumaan.

Kaikesta päätellen tämä tasa-arvopuhe kuulosti meikäläisten korville kovin absurdilta. En nyt muista vuosia, mutta niin ikään 1800-luvun lopulla taas muuan venäläinen lehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn, miten joku suomalainen oli väittänyt venäläiselle herrasmiehelle vastaan, jolloin tämä oli huomauttanut, että hän oli herra eikä sietänyt moista puhetapaa.

Tähän suomalainen vastasi, että niin oli hänkin, sillä niin olivat kaikki suomalaiset ja ellei kiistakumppani puhu kohteliaammin, seuraa haaste oikeuteen. Ja toden totta, päivitteli lehti, Suomessa voi jokainen loukattu kysyä kunniansa perään ja jokaiselle joudutaan maksamaan sama korvaus, jos syytös osoitetaan oikeaksi.

Olihan n iitä silloin ennen vielä erilaisia ulkomaita olemassa, joita valita toiseksi henkiseksi kotimaakseen, ellei oma riittänyt. Miten lienee nykyään? Mitä nyt laulettaisiin?

Sen jälkeen kun opiskelijat lakkasivat laulamasta laulua ”Laaja on mun synnyinmaani kallis…”, on Venäjä harvemmin esiintynyt henkisten kotimaiden suosikkilistalla.  Sen sijaan se on saanut toisenlaisen, mutta yhtä tärkeän roolin.

Entiset änkyrät ovat nykyään lähes in corpore kääntäneet takkinsa ja muuttaneet kotipaikkansa ainakin kuvaannollisesti Brysseliin ja aivan erityisesti jonnekin Naton päämajan liepeille.

Sen tarjoama kulttuurinen anti on pakostakin aika vaatimatonta ja parhaimmillaankin hyvin ohutta. Mutta mitä tänään oikein vaadittaisiin?

Kuitenkin, vanhoja oppeja vain hieman soveltaen, natolaisen kokonaisfilosofian voi havaita antavan maailmalle kokonaisselityksen, Sen ytimessä on ajatus, että tämän maailman ongelmana on viime kädessä vain EU:n kaikkiviisauden ja kaikkivaltiuden vastustaminen. Se sitten ilmenee vihapuheena ja väärinä mielipiteinä. Kaiken takana on Venäjä.

Tämän joukon merkityksen pohtiminen joutaa jäädä johonkin toiseen yhteyteen. Nyt kuitenkin kiinnostaisi vastaus kysymykseen, onko meillä enää sellaista mahdollisten kulttuuristen kotimaiden valikoimaa, jollainen kerran oli? Millä erikoisuuksilla nuo kulttuurit loistaisivat ja olisivat toistaan parempia?

Tässä Black Fridayta viettäessä ja loputtomia englanninkielisiä mainostekstejä lukiessa ymmärtää heti, että monen mielestä ei ole olemassa muuta uin yksi länsimainen kulttuuri, joka on amerikkalainen. Sitä me kaikki sitten parhaamme mukaan koetamme omaksua.

Populaarikulttuuri oli muuten jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti sen jälkeen meilläkin vahvasti amerikkalaista, kuten osoittaa Olli Jalonen teoksessaan Kansa kulttuurien virroissa.

Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että joku olisi alkanut laulaa henkisen kotimaansa olevan Amerikka. Ei kukaan olisi kehdannut. Nojaa, Hiski Salomaa kyllä, mutta häntä ei luettu ns. kulttuuripiireihin.

Roskakulttuurista perittiin vielä 1950-luvulla huviveron nimellä tunnettu rangaistusmaksu, mitä roskempaa, sen suurempi prosentti. Nyt ei ole enää tuota veroa eikä myöskään käsitettä roskakulttuuri.

Eipä meillä enää ole aikoihin näkynytkään muita kuin amerikkalaisia filmejä ja TV-formaatit ovat kai useimmiten suoraan sieltä peräisin. En ole saanut pakotettua itseäni niitä katselemaan enää aikoihin, joten ei siitä sen enempää.

Kulttuurin varsinainen ydin taitaa tällä hetkellä joka tapauksessa olla stadion, jonne lavastetaan mahdollisimman mahtipontisia näytöksiä, joiden paremmuus mitataan sitten rahallisella menestyksellä.

Sivumennen sanoen, myös meillä on jo näkynyt muotoa stadium, joten voimme unohtaa tuon kreikkalaisen alkumuodon. Mitäs me sillä, kun aito ja nykyaikainen versio on käytettävissä.

Meillä on jo kaikki tuo rahantekoon valjastettu sälä täällä kotonamme, joten henkistä kotimaata ei tarvitse mennä kaukaa hakemaan, jos Amerikka sattuu kelpaamaan.

Eihän se kuitenkaan kaikille kelpaa. Entä millainen vaihtoehto olisikaan Saksa? Lienee pakko sanoa, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Kulttuurisesti maa on menneisyyttään surkeileva mitättömyys.

Englanti kelvannee niille, jotka etsivät rappion viehätystä. Theodor Dalrymple käy heille oppaasta.

Mutta entäpä Ranska? Se ei enää ole ainutlaatuinen vapauden valtakunta, vaan puolitahdottomasti barbaaristuva siirtomaa, jonka kulttuurisesta mahdista on jäljellä korkeintaan muisto.

Onhan siinä tietenkin yhä tiettyä charmia kuten on Espanjassa ja Italiassakin, mutta kulttuurin voimaa ei kannata sieltä enää etsiä. Samaa tietä ne menevät kaikki.

Vuonna 1937 totesivat Tornin pitojen keskustelijat, ettei Venäjä sattuneesta syystä kelpaa Suomelle kulttuuriseksi esikuvaksi. Jo 1970-luvun stalinistien silmissä tämä oli skandaali, mutta nyt ei enää liene kenelläkään epäilystä siitä, että oikeassahan silloin oltiin.

Entäpä nyt? Mitä venäläinen kulttuuri voisi meille tarjota, vaikkapa amerikkalaisen vastapainoksi? Tässä nykyisessä ilmapiirissä taitaa olla suorastaan rienaavaa edes esittää moinen kysymys, mutta esitänpä silti.

Taitaa olla niin, että samoin kuin 1930-luvulla Venäjä on pelannut itsensä ulos säädyllisten ihmisten maailmasta. Se on sääli. Vielä tässä kymmenen vuotta sitten kaikki näytti menevän hyvin, mutta taitaapa Venäjän kehitys todella noudatella Yanovin syklejä. Nyt taas ollaan erkanemassa Euroopasta, mutta kyllä sinne taas kerran palataan.

Vai palataanko? Eurooppa alkaa tässä maailmassa olla yhä pienempi nappula ja niinpä sen kulttuurikin on muuttumassa yhä vähemmän merkittäväksi. Fuusioituminen amerikkalaisuuteen tappaa sen kiinnostavuuden. Monimuotoisuuden myötä myös koko kulttuuripiirin hedelmälliset jännitteet häviävät.

Mutta ehkäpä uljaan uuden maailman kulttuurin keskiössä ovatkin ennen muuta suurten kulttuuripiirien jännitteet, vaikkapa Huntigtonin hengessä? Onko sellainen aikakausi tulossa? Miksei kulttuurisena kotimaana voisi jo olla vaikkapa Kiina?

Miksei niin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että haaste eurooppalaiselle kulttuurille tulee puolentoistatuhannen vuoden takaa. Sinne kuuluu suuntautuvan yhä useampi suomalainenkin intellkektuelli…

Timo Vihavainen pe 24.11. 12:34

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Kulttuurin kukkatarhat

ma 17.09. 23:22

Turmion tieltä terveyteen!

pe 14.09. 23:19

Viimeistä vitsiä myöten

to 13.09. 23:00

Sanat ja vapaus

ke 12.09. 22:16

Kansan petos

ti 11.09. 22:05

Pietarin nostalgiaa

ma 10.09. 22:53

Tappajakansaa

pe 07.09. 20:46

Oppia ikä kaikki

ma 03.09. 11:21

Viiteryhmän merkitys

su 02.09. 12:11

Suuren totuuden aika

la 01.09. 10:23

blogit

Vieraskynä

Suojeleeko oikeus ns. kansanryhmää sananvapauden kustannuksella?

su 16.09.2018 21:32

Juha Ahvio

Kansalliskonservatiiviset Ruotsidemokraatit nousevat Ruotsissa

la 01.09.2018 10:25

Professorin Ajatuksia

Toivotan sinulle jaksamista, Jani Toivola!

ti 18.09.2018 23:12

Jukka Hankamäki

"Vihervasemmistoa ei ole" - Kunpa se olisi totta

ma 17.09.2018 23:24

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Mykkänen haluaa puoli miljoonaa pakolaista vuosittain Eurooppaan

pe 07.09.2018 21:15

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Saksan hallituskriisi ja hyvisten jenkka

ti 18.09.2018 23:14

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Totuusmedia suojelee Paavi Fransiskusta

su 09.09.2018 09:06

Heikki Porkka

"Pieni tyttäreni murhattiin järjettömän maahanmuuttopolitiikan seurauksena"

ma 17.09.2018 10:29

Olli Pusa

Vihreät tieteenvastainen puolue?

ti 11.09.2018 18:22

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

Loikkareiden tarina lähestyy kuilun reunaa

la 15.09.2018 08:15

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Kulttuurin kukkatarhat

ma 17.09.2018 23:22

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40