Blogi: Timo Vihavainen, ti 21.11.2017 10:50

Demokratian perusteiden äärellä

Kansan vallan rajat ja rienaajat

 

Vielä melko hiljattain oli tapana ajatella, että poliittisen vallan lähteellä oli periaatteessa rajoittamaton valta. Vallan rajoittaminen ja jakaminen voitiin suorittaa käytännön syistä, mutta jo ajatuksena vallan lähteen oikeuksien rajoittaminen oli absurdi. Absolutismissa hallitsijan voitiin ajatella saavansa vallan jumalalta, mutta ajatus maanläheisemmästä vallan lähteestä tuli aikanaan vallitsevaksi. Se oli edistystä se.

Englannin parlamentista sanottiin, että se pystyi määräämään maan asioista mielensä mukaan, minkään sitä periaatteessa rajoittamatta.

Jos päätettiin vaikkapa mestata kaikki punatukkaiset tai katoliset tai vaikkapa kuningas, niin kukapa sitä oli pätevä kieltämään ja millä oikeudella?

Vain miehen muuttaminen naiseksi tai naisen muuttaminen mieheksi kuului parlamentin vallan ulkopuolelle.

Tämä kuulostaa tietenkin nykyään kovin vanhanaikaiselta ja käytännössä myös Englannin parlamentin toimivaltaa rajoittivat sekä monet perinteet että parlamentin jäsenten käsitys asemaansa kuuluvasta vastuusta ja velvollisuuksista muitakin kuin omaa porukkaa kohtaan. Turha oli tietysti myöskään pyrkiä muuttamaan sitä, minkä luonto oli jo määrännyt, kannattaako moista sanoakaan?

Ei se parlamentti siis käytännössä niin mahtava ollut kuin teoriassa. Kuitenkaan komeat luonnehdinnat parlamentin vallan täyteydestä eivät olleet pelkkiä korulauseita, vaan ilmensivät myös sitä kunnioitusta, jota osoitettiin itse demokratian periaatteelle.

Kansaa edustavan parlamentin yläpuolella ei voinut olla mitään muuta valtaa ja viime kädessä hallitsijakin oli kansan tahtoon sidottu ja siis parlamentin määrättävissä. Vox populi, vox dei.

Käytännössä kansanvaltainen valtioelämä on ollut ja  yhäon usein paljon raadollisempaa kuin komeiden periaatteiden valossa voisi ajatella. Meillä perustuslaissa aikoinaan korostettu kansanedustajan ehdoton vapaa ratkaisuvalta on käytännössä tullut harvinaiseksi poikkeukseksi ja käytännössä valta on siirtynyt puolueille.

Asiaa tuskin kannattaa sinänsä valittaa. Käytännön toiminnalla on aina omat tarpeensa ja vaatimuksensa eivätkä ylevät periaatteet vielä riitä, kun on saatava aikaan tuloksia. Siitä huolimatta tunnen aina syvää vastenmielisyyttä, kun kuulen kaiken maailman piiskurien touhuista eduskunnassa. Heidät itsensä olisi hyvä, noin kuvaannollisesti sanoen, aina silloin tällöin ruoskia, jotta kansanvallan periaate kirkastuisi.

 

On hälyttävää, mikäli käsitykset itse demokratian perusperiaatteista hämärtyvät ja niihin aletaan suhtautua epäkunnioittavasti, silloin ollaan vaarassa horjuttaa itse demokratiaakin. Kuinka voisikaan aidosti palvella jotakin sellaista, jota ei kunnioita?

Demokratia on vaikea laji, jota meilläkin on kauan opiskeltu, mutta kantapään kautta hankittu oppi taitaa periytyä huonosti. Se olisi sääli, kun meillä sentään on kestetty sellainenkin vuosi kuin 1918 ja päästy yli vuoden 1932 kohelluksesta.

Koulu meillä onkin ollut harvinaisen kova. Siinä pärjäämisestä voimme onnitella itseämme, kyseessä oli sentään ns. tarkkailuluokka, jossa mukana oli monenlaista touhuajaa, ketään ei jätetty pois.

Vielä muutama vuosikymmen sitten meillä oli maamme parlamentissa varsin huomattava voimaryhmä, jonka tarkoituksena oli koko demokraattisen järjestelmän kumoaminen ja yhteiskuntajärjestyksen radikaali muuttaminen. Useimmille oli myös selvää, että vaadittu muutos olisi merkinnyt väkivaltaa sekä kansan enemmistöä kohtaan että myös itse noita muutoksen vaatijoita kohtaan.

Tämä ryhmittymä nautti erään ulkovallan merkittävää rahallista ja poliittista tukea toiminnassaan. Tässä suhteessa se ei tietenkään ollut ainoa laatuaan. Itse asiassa vastaavia ilmiöitä oli aina esiintynyt demokraattisissa järjestelmissä, näin oli ollut jo antiikin aikana ja sen jälkeenkin. Meilläkin tällaiset asiat tunnettiin jo 1700-luvulla.

Kyseessä oli siis nyt joka tapauksessa avoimesti epädemokraattinen liike, jonka tarkoituksena oli koko järjestelmän kaataminen. Kaikkialla sellaisia ei suvaittu, vaan ne kiellettiin lailla.

Merkittävän kansanosan kannattaman poliittisen liikkeen kieltäminen oli tietenkin missä maassa tahansa itse demokratian periaatteen kannalta paha tahra ja voimme näin jälkikäteen tuntea tiettyä ylpeyttä siitä, ettei meillä sellaiseen menty. Tosin se kieltäminen olisi kyllä luultavasti ollut yhtä mahdotonta kuin ansaittuakin, mutta eipä nyt ruveta siitä jankuttamaan.

Luottamus demokratian kykyyn toimia ja oikaista virheensä osoittautui joka tapauksessa aiheelliseksi. Radikaalit integroitiin yhteiskuntaan antamalle heille valtaa ja vastuuta eikä pakottamalla heidät ruotuun. Heidän mielipiteitään ei ennakolta julistettu vääriksi, mikä tietysti olisikin ollut demokratian periaatteiden vastaista.  Tuohon aikaan asia todella myös ymmärrettiin yleisesti.

Kun politiikka siis ymmärrettiin klassiseen tapaan tahdon asiaksi eikä valmiin kaavan mukaiseksi toiminnaksi, jossa on lupa olla vain samaa mieltä, ei muutakaan mahdollisuutta ollut kuin suvaita erimielisiä.

Toki enemmistö olisi voinut säätää holhoavia lakeja, jotka olisivat kieltäneet tietyt mielipiteet, mutta silloin kyse olisi jo ollut enemmistön tyranniasta eikä normaalista, toimivasta demokratiasta. Tiettyä yritystä tähän suuntaan oli, mutta luulen, että jopa kansan enemmistö hoksasi heti niiden totalitaarisen luonteen.

Toki demokratia voi aina rappeutua ja sitä voidaan venyttää myös sen periaatteiden vastaiseen suuntaan. Jo Rooman keisarikunnassa huomattiin, ettei tasavaltalaisten instituutioiden säilyttäminen välttämättä sulje pois edes keskitettyä yksinvaltaa. Tätä ideaa on sittemmin laajasti hyödynnetty.

Demokratian vihollisten ja halventajien tärkeimmät argumentit ovat yleensä koskeneet sitä, ettei kansa ymmärrä, mitä sen poliittisista valinnoista seuraa.  Sen takia on välttämätöntä jättää sen pyrkimykset, mikäli mahdollista huomioon ottamatta niin kauan kuin enemmistö parlamentissa tekee asian mahdolliseksi.

Enemmistö parlamentissa on useinkin mahdollista saada erilaisin keinoin tiettyjen asioiden taa myös vastoin kansan enemmistön mielipiteitä. Asiasta on helppo vakuuttua galluppeja selaamalla. Meidän järjestelmässämme ei kuitenkaan ole imperatiivista mandaattia, joten kansanedustaja ei ole äänestäjiensä mielipiteisiin sidottu. Seuraukset hän kantaa sitten vaaleissa.

Toinen argumentti demokratian perusperiaatteita vastaan koskee mielipiteiden ohjailua. Sen mukaan nykytekniikka ja erityisesti internet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että äänestäjien mielipiteisiin voidaan vaikuttaa jopa suoraan ulkomailta ja, mikä hälyttävintä, valeuutisilla ja katteettomalla propagandalla. Myös siksi kansan mielipide on arvoton.

Vaikutusmahdollisuus pitää epäilemättä paikkansa, mutta olisi suurta liioittelua väittää, että tilanne on periaatteellisesti uusi. Kyllä demokraattisiin järjestelmiin on aina kohdistettu vaikutusyrityksiä, niin kotimaasta kuin muualtakin. Se kuuluu asian luonteeseen yhtä saumattomasti kuin kansan poliittinen valta.

Ulkopuolinen vaikuttaminen on meilläkin joskus toki saavuttanut sopimattomat mittasuhteet ja on ollut aikoja, 1700-luvulta hamalle 1900-luvulle saakka, jolloin ulkopoliittista korttia on myös kotimaassa aivan häpeämättömästi käytetty hyväksi omien sisäpoliittisten tavoitteiden ajamiseksi.

Tämä on kuitenkin jo toisen keskustelun aihe, joten eipä siitä nyt sen enempää.

Ehkäpä jotakin olennaista sentään on säilynyt maamme poliittisessa elämässä halki koko sen historian, joka välillä on ollut yhtä raadollista kuin sen puolueiden sisäinen ja keskinäinen valtataistelu. Rajat sentään on pidetty.

Kyseenalaiseksi ei ainakaan enemmistön tai merkittävän vähemmistön toimesta ole näihin asti vielä koskaan asetettu itse demokratian perusperiaatetta eli sitä, että vallan lähde on kansa ja että sen oikeutta mielipiteeseensä ei mikään eikä kukaan ei saa rajoittaa eikä voi rajoittaa.

Koska kansanedustajat saavat valtansa ja asemansa kansalta, olisi erittäin sopimatonta yrittää puuttua heidän näkemyksiinsä ja esiintymisiinsä kielloilla ja rangaistuksilla. Heidät on valittu juuri niitä esittämään valitsijoitaan edustaakseen.

Poliittisen taistelun tiimellyksessä näyttää joillakin nyt ilmenneen kiusausta vedota kannattajiensa, sanoisinko puoluevaistoihin tuomitsemalla vastustajien mielipiteet sallimattomiksi ja jopa vaatia rangaistuksia eduskunnassa esitetyistä vääristä mielipiteistä ja jopa puhetavasta.

Tällainen puhe tietenkin häpäisee jo demokratian perusperiaatteita.

Mitä oikein on tapahtunut? Parlamentarismimme historiaa voi nyt sentään kuitenkin sanoa kunniakkaaksi. Olemme suvainneet jopa totalitaaristen mielipiteiden esittämistä parlamentissa, se on ollut todellista valistuksen perinnön vaalimista Voltairen hengessä.

Asiat on meillä sitä paitsi kyetty hoitamaan ilman tappeluja ja demonisointia. Kansanedustaja Rötkön päällyshousujen riisuminen oli kauneusvirhe, mutta sekin sentään tapahtui itse parlamenttirakennuksen ulkopuolella.

Mikäli tältä tieltä nyt poistutaan, on se hälyttävä merkki uudesta aikakaudesta, joka ei ole entisiä parempi ainakaan demokratian kannalta. Kysymys ei ole pelkästä suvaitsevaisuudesta, vaan paljon enemmästä: itse demokratian perusideasta.

Olisiko nyt kysymys siitä, että koko käsitys sekä suvereenisuudesta yleensä että kansan suvereenisuudesta erityisesti on kärsinyt inflaation?

Kun jokainen tietää, ettei Suomen eduskunnalla ole valtaa päättää monistakaan maatamme koskevista perusasioista, ovat kansanedustajan arvo ja arvostus huimasti laskeneet.

Enää ei parlamentin pöntöstä kajahtele Jumalan ääni, sillä asiat päätetään ja on jo päätetty korkeammalla taholla ja pönttö kaikuu vain omaa onttouttaan?

Niinpä kriitikoiden tehtäväksi jääkin vain valvoa ja kritisoida suoritusta, jonka ainoa merkittävä tarkoitus on tuottaa esittäjälleen keskinkertainen työpaikka muutamaksi vuodeksi?  Kansa sitten kai äänestää suosikkinsa jatkoon tai pudottaa heidät?

Toivottavasti tähän ei vielä ole tultu ja toivottavasti jotakin demokratian hengestä säilyy myös tässä uudessa tilanteessamme, joka ei totisesti ole demokratian arvostuksen kannalta kadehdittava.

Vähin, mitä voimme tehdä on ainakin paheksua poliittisen järjestelmämme perusperiaatteiden rienaamista.

Timo Vihavainen ti 21.11. 10:50

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sheriffit tulevat!

Klo 10:05.

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

Imperialistin nuoruus

pe 01.12. 13:21

blogit

Vieraskynä

Presidentti Donald Trump tunnusti tosiasiat: Jerusalem on Israelin pääkaupunki

to 14.12.2017 17:28

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Katainen ei tunnusta tosiasioita

pe 15.12.2017 10:04

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Muusikko Tero Vaara, kirjailija Ari Paulow ja europarlamentaarikko Jussi Halla-aho

pe 15.12.2017 11:58

Olli Pusa

Helsingin Sanomat valemediana

su 03.12.2017 14:21

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Teoston Suomi 100 vuotta onnittelut

to 30.11.2017 11:23

Reijo Tossavainen

Helsingin Sanomat rakentaa ikioman punavihreän kuplan

to 14.12.2017 10:11

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Sheriffit tulevat!

pe 15.12.2017 10:05

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49