Hanke eutanasian eli avustetun armomurhan laillistamiseksi etenee Suomessa. Kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi on saanut tarvittavat yli 50 000 allekirjoitusta ja etenee siten eduskunnan käsiteltäväksi. Kysymys armomurhan eettisestä oikeutuksesta tulee siis nousemaan julkisen keskustelun keskiöön nyt alkaneena vuonna 2017.

Avustetun armomurhan eli eutanasian kannatus perustuu tiettyihin antropologisiin uskomuksiin siitä, mikä ja millainen olento ihminen on ja yhtä uskonvaraisesti omaksuttuihin eettisiin oletuksiin siitä, minkä katsotaan olevan korkeinta hyvää ihmiselle.

Pyrkimys eutanasian laillistamiseksi nojaa antropologiseen oletukseen, jonka mukaan ihmisyksilö on autonominen eli omalakinen persoona ja minuus, jolla on oikeus päättää elämästään ja kuolemastaan ja jolla on jonkinlainen ”omistusoikeus” ruumiiseensa ja sen toimintoihin. Eettisesti eutanasian laillistamishanke perustuu hyöty- ja mielihyväeettiseen uskomukseen siitä, että kivun, kärsimyksen ja mielipahan minimointi ja toisaalta mielihyvän ja onnellisuuden tunteen maksimointi määrittelevät sen, mitä hyvän käsitteellä tarkoitetaan.

Eutanasian laillistamista puolustava perusajatus kulkee pelkistetysti näin: koska ihminen on itse itselleen kaikkein korkein normi ja koska kärsimys on kaikissa muodoissa pahaa ja vältettävää, on eutanasia jotakin hyvää, koska se mahdollistaa kärsimyksen vähentämisen.

Mutta miksi meidän pitäisi annetun itsestään selvästi uskoa, että ihmisen persoonallis-yksilöllinen autonomia olisi jotakin arvokkaan ylevää ja jonkinlainen korkein eettinen normi? Miksi pitäisi uskoa, että ihminen on itse itsensä korkein ja ainoa mitta? Millä perusteilla tällaiset uskomussitoumukset tulisi omaksua? Tällaisten useimmiten humanistis-ateistisen ja materialistisen metafysiikan pohjalle rakentuvien uskomusten pätevyys ja sitovuus tulisi ensin todistaa. On kuitenkin sanomattakin selvää, että tällaisen todistamisen tarjoaminen on mahdotonta ja siksi tällaisia sitovia todistuksia ei kukaan ole suomalaisessakaan keskustelussa tuonut esiin.

Tästä syystä on hyvä jo lähtökohtaisesti olla selvillä siitä, että eutanasian laillistamishanke nojaa uskomuksiin ja oletuksiin, joiden pätevyys edellyttää humanistisen materialismin ja tämän pohjalle rakentuvan antropologian ja etiikan todeksi uskomista ja olettamista.

Ennen kaikkea on kuitenkin ymmärrettävä, että jos ja kun eutanasian laillistamista perustellaan yksilöllisen inhimillisen autonomian arvokkuudella, on oikeutta eutanasiapäätöksen tekemiseen ja toisten velvoittamista tämän päätöksen toimeenpanemiseen pidettävä luonteeltaan niin sanotusti universaalina oikeutena ja velvollisuutena. Universaali oikeus – ja vastaava toisille sälytettäväksi tuleva velvollisuus – tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että jokaisella ihmisyksilöllä on inhimillisen yksilöllisyytensä nojalla oikeus päättää kuolemastaan. Tämä johtopäätös seuraa väistämättä perusteena käytetystä universaalisuuden käsitteestä.

Mutta ongelmaksi muodostuu tällöin se, että eutanasiaoikeutta ei tietenkään voida rajata vain kuolemansairaiden erikoisoikeudeksi. Tällainen rajaaminen olisi mielivaltaisen syrjivää, eikä lainsäädäntöä voida laatia mielivaltaisen syrjinnän mukaiseksi. Tätähän on viime vuosina kovasti painotettu, eikä eutanasialainsäädännön osalta voitane toimia tämän painotuksen vastaisesti. Universaali oikeus on universaali oikeus, ja tällainen oikeus on siten jokaisella ihmisyksilöllä terveydentilaan ja ikään katsomatta. Myös jokaisella terveellä ihmisellä tulisi olla oikeus lopettaa avustetusti elämänsä silloin kuin näin haluaa toimia ja tällaiseen avustamiseen velvollisia toimijoita täytyisi siinä tapauksessa aina myös löytyä.

Lääkärien – tai kenen tahansa muunkin toimijatahon – tulisi olla valmiita avustamaan ketä hyvänsä autonomista persoonaa tämän kuolemisen aktiivisessa toteuttamisessa. Mutta jos taas eutanasiaoikeutta ja tällaisen laillisuutta ei perustetakaan universaaliseen oikeuteen, ei eutanasian laillistamista voida tietenkään perustella yksilöllisen autonomian vaateilla. Mutta mihin siinä tapauksessa perustuvat vaatimukset eutanasian laillistamiseksi ja näkemykset siitä, että eutanasian laittomuus jotenkin kaventaa ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden toteutumista?

Antropologisten lähtökohtauskomusten kannalta on myös erittäin tärkeää pohtia sitä, mikä on se eutanasian laillistamista ajavien uskoma ja olettama ”minuus”, jolla uskotaan olevan autonomian eli omalakisuuden ja tähän perustuvia absoluuttisia oikeuksia ja jonka katsotaan olevan oikeutettu päättämään jollakin tavalla omistamastaan ”ruumiistaan” ja sen aineellisista toiminnoista, joiden pohjalta elämän ja kuoleman käsitteet tässä katsannossa useimmiten määritellään? Mistä tällainen ”minuus” on autonomioineen peräisin ja millä perusteella tällainen autonomia on jotakin arvokasta?

Samoin voidaan ja tulee painokkaasti kysyä, että miksi tuskan ja kärsimyksen tunteen poistamista ja hyvän olon ja onnellisuuden tunteen maksimoimista tulisi pitää korkeimpana hyvänä ja ylevimpänä eettisenä normina? Ovatko tällainen minimointi ja maksimointi todella korkein eettinen normi? Ja jos ovat, millä sitovalla perusteella? Kenen ilmoituksesta näin on? Millaisella järkiperäisellä analyysillä ja kenen määräämistä lähtökohdista ja päättelyn alkuehdoista käsin tällaiseen johtopäätökseen on päädytty? Ja millaisella mittarilla kärsimyksen ja mielihyvän määrällistä laskentaa – jollaista minimoinnin ja maksimoinnin käsitteet toki edellyttävät – voidaan luotettavan universaalisti harjoittaa? Jälleen on sanomattakin selvää, että kukaan ei ole näihin kysymyksiin sitovan velvoittavasti eikä todistavasti vastannut.

Ja koska tällaisia pätevän sitovia ja yleispäteviä vastauksia ei näihin kysymyksiin ole kenelläkään tarjota, olisi todellakin syytä olla säätämättä lailliseksi oikeudeksi aktiivisen tietoista ja avustettua kuoleman tuottamista eli eutanasiaa, armomurhaa. Olisi hyvä myös pohtia sitäkin, oikeuttaako oletettavasti ”armollinen” tai muuten jollakin tavalla hyväksi mielletty motiivi objektiiviselta olemukseltaan epäeettisen teon eli tässä tapauksessa syyttömän elämän tarkoituksellisen aktiivisen lopettamisen, murhan?

Siinäkin tapauksessa, että eutanasiakeskustelu rajattaisiin vain niitä tapauksia koskevaksi, joissa on kyse parantumattomasti sairaan tai erittäin kovia tuskia kärsivän ihmisen henkilökohtaisesta päätöksestä, nousee esiin suuria ongelmia. Jos, kuten eutanasian kannattajat antavat ymmärtää, eutanasiaratkaisun tulee olla luonteeltaan viileän harkittu ja järkiperäinen ollakseen aidon autonominen ja siten ylevän oikeutettu, miten tämä välttämätön ehto voi täyttyä niissä tapauksissa, joissa potilas todella useimmiten suurissa kivuissaan on masentunut ja muutenkin mieleltään varsin raskautettu?

Kykeneekö henkilö nimenomaan niissä tapauksissa, joihin eutanasian kannattajat eutanasiaa ensisijaisesti eettisesti humaaniksi ratkaisuksi suosittelevat, toimimaan lainkaan edellytetyllä tavalla riippumattoman autonomisesti? Eikö nimenomaan tällaisissa suuren kivun ja mielenrasituksen tilanteissa ja elämänvaiheissa henkilö ole luontaisesti taipuvainen ajattelemaan, ratkaisemaan ja toimimaan varsin epäautonomisesti ja erilaisille epärationaalisille vaikutteille alttiisti?

Eutanasiamyönteisyys yhdistettynä aborttimyönteisyyteen on omiaan asettamaan etenkin ei-toivotut ja/tai vammaiset vastasyntyneet hengenvaaralliseen asemaan. Tällaiseen vaaratilanteeseen päädytään väistämättä, koska eutanasiamyönteisyys on jo lähtökohtaisesti hyväksynyt ajatuksen siitä, että toinen ja toisenlainen elämä on arvokkaampaa tai hyödyllisempää ja onnellisempaa kuin toinen elämä. Mutta kuka tai mikä taho lopulta päättää, millainen elämä tai elämänlaatu on niin sanotusti ”elämisen arvoista”? Johdonmukainen eutanasiamyönteisyys joutuu joka tapauksessa katsomaan, että jokaisella yksilöllä tulee olla oikeus lopettaa avustetusti oma elämänsä minkä hyvänsä itse valitsemansa laatukriteerin nojalla. On myös syytä muistaa, että toisinaan diagnoosi parantumattomasta sairaudesta osoittautuu virheelliseksi eli siis epäpäteväksi perusteeksi eutanasialle. Mutta kuka nämä kriteerit määrittää esimerkiksi vastasyntyneiden kohdalla?

Eutanasian laillistaminen parantumattomasti sairaiden kohdalla johtaa asian sisäisen ja käsitteellisen logiikan nojalla väistämättömään liukumaan vapaaehtoisesta eutanasiasta kohti ei-vapaaehtoista eutanasiaa, jonka kriteerit tullaan määrittelemään laajempien yhteiskunnallisten vaikutteiden mukaisesti. Ja siitä, mikä on tietyin edellytyksin sallittua, tulee varsin helposti yleisemminkin velvoittavaa. Eutanasian soveltamisalan sääntely on käytännössä erittäin vaikeaa sen jälkeen, kun itse periaate avustetusta armomurhasta on hyväksytty lailliseksi eli yhteiskunnallisesti yleishyödylliseksi ja hyväksi. Esimerkiksi Belgiassa ja Hollannissa, joissa eutanasiakulttuuri on pitkälle kehittynyt, voivat pienet lapsetkin saada eutanasian.

On selvää, että jos eutanasia laillistetaan, parantumattomasti sairaille sysätään lisäpainetta aktiiviseen itsensä lopettamiseen eli avustetun itsemurhan tekemiseen, jotta läheiset ja yhteiskuntakin säästyisivät ”turhalta vaivalta” ja ”turhilta taloudellisilta kuluilta”. Huolenpito parantumattomasti sairaista tulisi yleensäkin heikkenemään, koska eutanasiamyönteisyys luontaisesti heikentää lääkärien ja sairaanhoitajien sitoutuneisuutta elämän pelastamiseen. Eutanasiasta tulee myös helposti kustannustehokas tapa ”hoitaa” parantumattomasti sairaat. Eutanasian hyväksyminen heikentää mielenkiintoa kehittää uusia ja tehokkaampia hoito- ja lievityskeinoja parantumattomasti sairaille.

Myös lääkärien ammattikunnan toimenkuva muuttuisi oleellisesti eutanasian tultua laillistetuksi. Lääkäreistä tulisi virkansa puolesta samanaikaisesti parantajia ja potentiaalisia teloittajia ja tällaiseen toimeen velvoitettuja. Tällainen olisi ratkaisevasti ristiriidassa lääkärien toimintaa perinteisesti kautta aikain määrittäneen Hippokrateen valan kanssa. On täysin perusteltua kysyä, mitä tässä tilanteessa tapahtuu terveydenhuoltoinstituutioihin kohdistuvalle luottamukselle ylipäätään? Joka tapauksessa lääkärien valta elämän ja kuoleman herroina kasvaisi suuresti.

Eutanasian laillistamisen hyötynäkökohtia arvioitaessa tulee ottaa lukuun kaikki yhteiskunnalliset seurannaisvaikutukset, ennen kaikkea elämän olemuksellis-laadullisen arvon selkeä heikkeneminen kautta linjan.

On selvää, että armollisuuden tulee ilmetä tehokkaan kivunlievityksen tarjolla pitämisenä ja omistautuneena soveltamisena sitä tarvitseville, ei murhaamisena. Armomurhan käsite on itsessään täysin kestämätön. Syyttömän elämän lopettaminen on luonnotonta: ihmispersoona suuntautuu henkis-ruumiillisen olemuksellisesti ja päämäärähakuisesti kohti elämää. Syyttömän ihmisen tappaminen, murhaaminen, ei ole huolenpitoa eikä ylevää humaanisuutta.

Ihminen, ihmispersoona kokonaisuudessaan, ei ole hyötykäytöllinen väline mielihyvän tai onnellisuuden maksimoimiseksi eikä mielipahan minimoimiseksi. Elämää ei voi lopettaa – ei itse itseltään itsemurhan muodossa eikä jonkun toisen avustamana – välineenä kärsimyksen välttämiseksi. Ihmiselämä on arvokasta itsessään. Elämää tulee suojella, varjella ja pitää yllä. Eutanasian laillistamisen edustama kuoleman kulttuuri ei ole eettisesti hyväksyttävissä.