Varsinainen sylttytehdas kristinuskon ja islamin erojen hämärtämisessä taitaa lopulta löytyä sieltä minne kaikki teiden väitetään vievän – Roomasta.

”Katolisen katekismuksen” (1997) mukaan Jumalan pelastussuunnitelma käsittää – yllätys, yllätys – muslimit. Ja kaikista Luojan olemassaolon tunnustavista vieläpä ”ennen kaikki” heidät.

– Pelastussuunnitelma käsittää nekin, jotka tunnustavat Luojan, niiden joukossa ennen kaikkea muslimit, jotka tunnustavat pitävänsä kiinni Abrahamin uskosta ja yhdessä meidän kanssamme palvovat yhtä ainoata, laupiasta Jumalaa, joka on tuomitseva ihmiset viimeisenä päivänä. (Kohta 841.)

Paavikirkko käänsi kelkkansa suhteessa islamiin vuonna 1965: entisestä vastustajasta päätettiin tehdä liittolainen. Vatikaani II kirkolliskokouksessa päädyttiin siihen, että muslimit pitävät kiinni Aabrahamin uskosta ja palvovat yhtä ainoaa Jumalaa (Nostra aetate, n. 3).

Paavi Johannes Paavali II (1920–2005) – jonka hänen kirkkonsa myöhemmin julisti pyhimyksekseen – julisti todellista uskonveljeyttä Nigerian islamilaisille uskonoppineille helmikuussa 1982.

– Palvomme Jumalaa ja tunnustamme täydellistä alistumista (total submission) hänelle. Sen takia me todellisessa merkityksessä (in a true sense) kutsumme toisiamme veljiksi ja sisariksi uskossa yhteen Jumalaan.

Islam tarkoittaa suomeksi alistumista. Elokuussa 1985 paavi vakuutti Marokon Casablancassa nuorille muslimeille uskovansa heidän kanssaan samaan Jumalaan.

– Uskomme samaan Jumalaan, yhteen Jumalaan, elävään Jumalaan, Jumalaan joka loi maailman ja saattaa luotunsa täydellisyyteensä.

Toukokuussa 1999 paavi toisti, että muslimit, kuten juutalaiset ja kristityt, näkevät Abrahamin hahmossa mallin ehdottomasta alistumisesta Jumalan määräyksille (unconditional submission to the decrees of God).

Paavin käsitys on hedelmää lakiuskonnosta ja niin sanotusta uskontorelativismista. Lakiuskonto on uskonpuhdistajien puolustaman armonuskonnon (vrt. sola gratia) vastakohta. Paavin julistama täydellisen ja ehdottoman Jumalalle alistumisen vaatimus, joka kuuluu myös islamiin, tiivistää lakiuskonnon luonteen.

Uskontorelativismissa uskonnot asetetaan ikään kuin samalle viivalle ja kielletään se, että millään niistä olisi erityisasemaa totuuden suhteen. Kun erilaiset käsitykset Abrahamista asetetaan samalle viivalle ja harmonisoidaan keskenään, luovutaan myös Raamatusta kristillisen uskon perustana. Raamatusta luopumisesta uskonpuhdistajat arvostelivat paavikirkko jo 500 vuotta sitten (vrt. sola scriptura).

Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen ei Kotimaa-lehden (9.2.2008) haastattelussa tunnustautunut Lutherin (1483–1546) tavoin Raamattuun vaan hymisteli mieluummin paavin käsityksille.

– Me kumarramme kyllä muslimien kanssa samaa Jumalaa, taivaan ja maan Luojaa, jonka kohtaamme kerran aikojen päättyessä, vakuutti Ruokanen Kotimaa-lehdessä.

Professori kertoi yhtyvänsä ”henkilökohtaisesti aika pitkälle” roomalaiskatolisen kirkon opetukseen, jonka mukaisesti "kristityt ja muslimit kumartavat kyllä samaa Jumalaa, mutta muslimeilla ei ole samaa pelastustietä kuin kristityillä". Professori tunnetaan tiedekunnassa myös lempinimellä ”Kaikki-Ruokanen”.

Kun tilanne on tämä, ei kai ole ihme, että jostain aina pullahtaa ”teologian desantti”, joka tavoittelee mediahuomiota ja kyseenalaista ihmissuosiota Raamatusta poikkeavilla käsityksillä, joille sattuu olemaan ”poliittista tilausta”.

Ja kaikelle mikä myötäilee islamia, on nyt poliittinen tilaus, kuten valitettavan hyvin tiedämme. Muslimien määrän arvioidaan kasvavan eikä heitä kannata vihastuttaa. Eihän?

Petteri Hiienkoski