On vaarallista olla diktaattorin lähisukulainen. Tämän sai kokea myös Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin velipuoli Kim Jong-nam, joka tuli tapetuksi Malesiassa.

Myös Suomen historia tuntee kauden, jolloin oli vaarallista olla maan valtiaan veli. 1500-luvun lopulla silloisen Ruotsin johtajat nimittäin tuhosivat toisiaan. Kuten arvoisa lukijani varmasti muistaakin, kyse oli Kustaa Vaasan pojista.

Heistä vanhin eli Eerik XIV nousi valtaistuimelle isänsä kuoltua vuonna 1560. Ajan myötä kuninkaalle ja hänen Suomessa tuolloin vaikuttaneelle Juhana-veljelleen syntyi ulkopoliittisia erimielisyyksiä, joiden seurauksena Ruotsin valtiopäivät tuomitsivat tämän kuolemaan ja menettämään asemansa.

Rangaistuksen pelossa Juhana yritti taivutella suomalaisia puolelleen, mutta suurin osa ylhäisaatelistosta pysyi kuninkaan puolella, joten kun Eerik XIV tuli Suomeen kymmenen tuhannen miehen kanssa, oli Juhanalla puolellaan vain 1200 miehen joukko. Eerik XIV piiritti Turun linnaa ampuen sitä tykeillä.

Toivottomassa tilanteessa Juhana antautui ja vietiin vaimoineen vangiksi Tukholmaan, mutta häntä ei tapettu. Juhanan Turun linnaan keräämät taideaarteet kuitenkin ryöstettiin ja vietiin Ruotsiin, eikä niitä koskaan palautettu.

Eerikin kohtaloksi muodostui heikko mielenterveys ja avioliitto aatelittoman Kaarina Maununtyttären kanssa. Veljet eivät hyväksyneet avioliittoa ja kruunausta ja myös aatelisto nousi kapinaan Eerikiä vastaan. Kuningas kukistui syksyllä 1568.

Kapinan jälkeen Juhana-herttuasta tuli kuningas Juhana III ja Eerik perheineen tuomittiin vankeuteen. Ja lopulta uusi kuningas tapatti tämän. Sivumennen sanoen, Juhana III osasi myös suomenkieltä, eli oli sikäli poikkeuksellinen ruotsalaiskuningas.

Juhanan jälkeen vallan peri vuonna 1593 hänen poikansa ja äitinsä puolelta myös Puolan kruunun perinyt Sigismund, jota ei koskaan noussut Ruotsin todelliseksi vallankäyttäjäksi. Sen sijaan Ruotsinmaalla valtaa käytti Eerikin ja Juhanan nuorempi veli Kaarle.

Suomi sen sijaan oli tuolloin käytännössä lähes itsenäinen. Valtaa piteli Sigismundin nimissä ylhäisaatelinen Klaus Fleming, joka lopulta ajoi maansa sisällissotaan vuosina 1596-97.

Kaarle-herttua sen sijaan kaappasi vallan Ruotsissa Aarborgan valtiopäivillä vuonna 1597 ja julistautui valtionhoitajaksi etenkin talonpoikien tuella. Sigismund ei hyväksynyt vallanvaihtoa vaan yritti palauttaa valtansa asein.

Niinpä hänen joukkonsa nousivat maihin Ruotsin Kalmarissa syyskesällä 1598. Ratkaiseva taistelu käytiin Stångejoella lähellä Linköpingiä 25. syyskuuta 1598.

Kaarlen joukot voittivat, ja Sigismund palasi Puolaan. Suomesta lähti Sigismundin tueksi Akseli Kurjen johtama armeija, mutta se ei ehtinyt paikalle ajoissa. Lopulta Kaarle herttua valloitti myös Suomen Klaus Flemingiltä - eli muodollisesti Sigismundilta.

Näin oli Ruotsin veljessotien aika lopullisesti ohi. Mutta mitä me opimme tästä kaikesta?

Ehkäpä juuri sen, miksi yhden miehen valta ei ole juuri koskaan osoittautunut pitkän päälle menestystarinaksi. Vaikka yksi kuningas olisikin ns. valistunut itsevaltias, se ei takaa, että hänen seuraajansa olisivat sellaisia.

Tosin Pohjois-Korean Kimeistä ei kenestäkään ole koskaan taidettu käyttää tuota nimitystä "valistunut itsevaltias". Eikä siihen liene ollut myöskään syytä. Nähtäväksi jää, onko maan nykyinen diktaattori Ruotsin Juhana-kuninkaan tavoin myös veljenmurhaaja.