Blogi: Timo Vihavainen, ke 04.10.2017 21:15

Skoropadski ja Mannerheim

Mannerheim ja Skoropadski

 

Muuan ukrainalainen TV-toimittaja näyttää tekevän juttua, jossa vertaillaan Suomea ja Ukrainaa ja tarkastellaan niiden välisiä suhteita ja suhteita Venäjään sata vuotta sitten.

Mikäpä siinä, jutun juurta on ja vertailu auttaa aina suhteuttamaan asioita. Sata vuotta sitten maassamme oli harvinaisen paljon ukrainalaisia. He kuuluivat tänne komennettuihin joukkoihin ja vallankumousvuonna 1917 he perustivat oman klubinkin (zemljatšestvo).

Kansalliset oikeudet omassa maassa ne kiinnostivat ukrainalaisia kuten kaikkia muitakin tietylle sivistystasolle kohonneita kansoja ja kiinnostavat vieläkin, ellei sivistyksen piiristä sitten ole vallan pudottu pois.

Joka tapauksessa vallankumous lupasi kansojen kevättä ja imperiumien hajoamista. Venäjällä sen puolesta agitoivat ahkerasti bolševikit, jotka valmistautuivat jatkamaan imperialismia toisin keinoin. Ukrainassa valtaa halusivat itselleen mitä moninaisimmat ryhmät, maa ei ollut jakaantunut kahtia vaan paljon useampaan osaan.

Joka tapauksessa vallan sai käsiinsä keväällä 1918 Pavel Skoropadski, entinen tsaarin kenraali, joka saksalaisten tuella toteutti maassa vallankaappauksen ja julistautui Ukrainan hetmaniksi. Hänen esi-isänsä oli ollut Ivan Skoropadski, joka oli 1700-luvulla toiminut hetmanina ystävämme, Kaarle XII:n joukkoihin liittyneen Mazepan jälkeen.

Tähän uuteen Ukrainan valtioon Suomikin lähetti erikoislähettiläänsä Herman Gummeruksen, joka kuitenkin joutui lähtemään maasta samoin kuin itse Skoropadski sen jälkeen kun saksalaiset hävisivät maailmansodassa ja joutuivat tyhjentämään miehittämänsä alueet.

Skoropadskin tie johti Saksaan, jossa hän kuoli vuonna 1945 pommituksessa saamiinsa vammoihin.

Skoropadskin vanha rykmenttitoveri jo Chevalier-kaartin ajoilta, 1800-luvun lopulta, oli häntä kuusi vuotta vanhempi Mannerheim.

Molempien sotilasura oli aika samanlainen, Chevalier-kaartiin Skoropadski meni paašikoulun kautta, Mannerheim Nikolain ratsuväkiopiston kautta. Siellä he joka tapauksessa tutustuivat, samassa kodissa kun kasvoivat. Rykmenttihän on sotilaan koti ja oli sitä aivan erityisen suuressa määrin tuon ajan Venäjällä.

Kohtaamisia taisi olla myöhemminkin, myös maailmansodan aikana. Joka tapauksessa vanhat toverit sinuttelivat toisiaan myös kirjeissään. Venäjällä sinuttelu oli ja on mahdollista vain läheisten tuttavien kesken.

Noita kirjeitä on julkaistu Ella Joffen teoksessa, jonka nimi venäjäksi on Linii Mannergejmaja suomeksi Mannerheim -Chevalierkaartin kasvatti.

Kirjeissään 1930-luvulla Skoropadski etsi yhä Mannerheimin tukea omalle hetmani-Ukrainan aatteelleen, mutta ei sitä ilmeisesti saanut. Mannerheim varoi leimautumasta emigranttien kanssa vehkeileväksi konspiraattoriksi.

Mutta mitä yhtäläisyyksiä sitten Mannerheimin ja Skoropadskin ja heidän kansallishenkisten pyrintöjensä välillä oikein oli vai oliko mitään?

Molemmathan edustivat yläluokkaa ja olivat henkilökohtaisessa suhteessa keisarilliseen perheeseen. Tsaaria he palvelivat uskossa ja totuudessa, eivät ”pientä isänmaataan”. Skoropadski oli sivusadjutantti ja Mannerheim keisarillisen seurueen upseeri.

Molemmat olivat tietenkin myös kaukana rahvaasta. Skoropadski ei juuri osannut ukrainaa, vaikka muutti nimensä muotoon Pavlo Skoropadski. Myös Mannerheim oli vähän aikaa Kustaa Mannerheimo.

Mannerheim saattoi katsoa uskollisuudenvalansa lakanneen olemasta voimassa sen jälkeen, kun keisari oli luopunut vallasta. Vallankumouksellisen Venäjän palveleminen hävetti. Ryhdyttyään Suomen palvelukseen hän kyllä sitten palveli myös sitä tinkimättömän uskollisesti, vaikka kiusaaja näyttää kovin houkutelleen osallistumaan Pietarin valtaukseen, mikä olisi sitten taannut uuden Venäjän suosion kotimaalle.

Skoropadskikin olisi hyväksynyt yhteyden Venäjään valtioliiton muodossa. Hänen hetmani-Ukrainan liikkeensä ei ollut enempää venäläis-kuin puolalaisvastainen, hän vakuutti Mannerheimille, mikäli nuo maat eivät omasta puolestaan antaisi aihetta antagonismiin.

On selvää, ettei myöskään Mannerheim ollut venäläisvastainen, mutta bolševismi oli hänelle sen sijaan kuin punainen vaate. Neuvostoarkistoista selviää, että marsalkka saattoi aikoinaan 1930-luvulla neuvostomaan lähettilään noloon asemaan kääntäessään aina selkänsä tämän lähestyessä ja kieltäytymällä tervehtimästä.

Tuskin osuu kovin kauas harhaan, jos sanoo, että nuo molemmat herrat edustivat vanhaa ylimyksellistä kosmopolitismia, joille varsinainen rahvaan nationalismi oli verasta. Sellaista muistan Mannerheimin pelänneen vuonna 1944, kun oli irtauduttava sodasta.

Ukrainan kansallisten pyrintöjen tukahduttaminen tsaari-Venäjän toimesta oli tietenkin vääryys ja samaa voidaan sanoa siitä venäläistämisestä, mitä tsarismi suoritti Suomessa 1900-luvun alkupuolella.

Kansallinen reaktio sortoa vastaan on väistämätön, mikäli kyseessä ovat kyllin korkealla sivistystasolla olevat kansat.

Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä etnisten puhdistusten ja rotuvihan kanssa. Ne taas ovat luonnollisten kansallisten perustarpeiden ja -oikeuksien loukkauksiin liittyviä sairaalloisia ääri-ilmiöitä. Tai sikäli niillä on tekemistä, että jälkimmäiset viihtyvät edellisten liepeillä ja poikkeustilanteissa saattavat ottaa vallan kuten eloonjäämisestään taisteleva ruumis kehittää kuumeen ja muita ikäviä oireita.

Vanhan koulun miehenä Skoropadski ei näytä ymmärtäneen natsismin koko barbaarisuutta ja kuvitteli vielä sodan aikana, että natsit saattaisivat tukea Ukrainan kansallista aatetta muista kuin taktisista syistä ja omaksi hyödykseen.

Mannerheimillä ei tällaisia harhakuvitelmia varmastikaan ollut. Hän ymmärsi reaalipolitiikan asettamat mahdollisen rajat ja huolehti maansa käytöksen kunniallisuudesta silloinkin kun se oli vaikeaa.

Mutta miksi Mannerheim onnistui Suomessa, mutta Skoropadski epäonnistui Ukrainassa? Vanhan imperiumin palveluksessa ollessaan molemmat olivat sen uskollisia poikia ja tuskin edes haaveilivat kotimaansa erottamisesta Venäjästä.

Imperiumin hajoaminen vain yksinkertaisesti teki siitä tosiasian ja tarjosi tilaisuuden päteville ja kunnianhimoisille miehille. Suomi oli jo valmis valtakunta, mutta Ukraina ei. Mannerheimin tarvitsi vain voittaa punaiset, sen jälkeen ympärysvallat tekivät selvää saksalaisista.

Skoropadskin valta oli sen sijaan huterammalla pohjalla. Kun saksalaiset lähtivät, oli hänen viisainta pakata tavaransa ja seurata. Suomessa ei revanssia uskallettu yrittää, kun taas Ukrainassa siihen oli paljonkin halua ja resursseja.

Neuvosto-Ukraina oli kyllä sekin eräänlainen kansallinen valtio, vaikka imperiumi sitä sortikin. Ehkäpä vasta se loi edellytykset itsenäiselle Ukrainalle, joka sitten syntyi neuvostokauden rajoissaan vuonna 1991 kuten itsenäinen Suomi oli syntynyt vuoden 1812 rajoissaan vuonna 1917.

Skoropadskia on ennen tapana nimittää halveksivasti saksalaisten sätkyukoksi, mutta nyt suhtautuminen on toisenlaista. Hänet on nostettu kansakunnan kaapin päälle Ukrainassa, kuten vanha rykmenttitoverinsa Mannerheim Suomessa. Ei häneen ihan samanlaista henkilöpalvontaa kohdistu, mutta arvostusta kuitenkin.

Timo Vihavainen ke 04.10. 21:15

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Venäjän synnit

la 16.12. 16:03

Sheriffit tulevat!

pe 15.12. 10:05

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

blogit

Vieraskynä

Muslimijohtajat muotoilevat Jerusalem-strategiaansa

la 16.12.2017 16:07

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Heikki Aittokoski, Itävalta osoittaa demokratian voiman

ma 18.12.2017 05:40

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Toimintakyvytön hallitus on uhka turvallisuudelle

su 17.12.2017 10:38

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Hämmästyttävän epäluotettava Yle

pe 15.12.2017 21:24

Olli Pusa

EU Suomen turvallisuusuhkana

pe 15.12.2017 21:30

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Helsingin Sanomien missio

su 17.12.2017 17:21

Reijo Tossavainen

Hesari rikkoi lakia - päätoimittajan mielestä sen tutkiminen "huolestuttavaa"

ma 18.12.2017 08:37

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Venäjän synnit

la 16.12.2017 16:03

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49