Blogi: Timo Vihavainen, su 17.09.2017 21:50

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.

Timo Vihavainen su 17.09. 21:50

Kommentit: 1

Pertti ma 18.09.2017 11:09 0

Mielenkiintoinen - ja käyttääkseni juuri oppimaani sanaa - heuristinen johdatus Hofferin ihmiskuvaan. Näkemyksellä on yhteistä Maslowin tarvehierarkian kanssa, joka myös näkee pysyvämmän tyytyväisyyden liittyvän luovaan elämään.

Silti Hofferin massaihmisen ihmiskuvassa ajoitus epäilyttää. Ainakin yhteiskunnallinen kapinallisuus liittyy yleensä nuoruuteen. Omassa kokemuspiirissäni taas vain vanhuuden kynnyksellä olevat ihmiset ovat kiinnittäneet huomiota lahjattomuuden taakkaan. Sen sijaan äänessä olevat arvoliberaalit, antifan, vihreän liikkeen, feministiset ym agitaattorit ovat yleensä nuoria ja satavarmasti vakuuttuneita henkisistä voimavaroistaan. He eivät tuskaile tyhmyyttään vaan pikemminkin massojen hidasjärkisyytä. Mikä onkin nuoren kapinallisen ainainen murhe.



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Sheriffit tulevat!

Klo 10:05.

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

Imperialistin nuoruus

pe 01.12. 13:21

blogit

Vieraskynä

Presidentti Donald Trump tunnusti tosiasiat: Jerusalem on Israelin pääkaupunki

to 14.12.2017 17:28

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Katainen ei tunnusta tosiasioita

pe 15.12.2017 10:04

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Hämmästyttävän epäluotettava Yle

pe 15.12.2017 21:24

Olli Pusa

EU Suomen turvallisuusuhkana

pe 15.12.2017 21:30

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Teoston Suomi 100 vuotta onnittelut

to 30.11.2017 11:23

Reijo Tossavainen

Helsingin Sanomat rakentaa ikioman punavihreän kuplan

to 14.12.2017 10:11

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Sheriffit tulevat!

pe 15.12.2017 10:05

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49