Blogi: Timo Vihavainen, ke 02.08.2017 13:49

Valtio ja sen uhrit

Ihmislajin erityispiirteistä ja valtion roolista

 

Sangen kiinnostavassa väitöskirjassaan Vankien vartijat ihmislajin psykologia, Neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944 (Helsinki 2013) Mirkka Danielsbacka etsii vastausta siihen, miksi meillä Suomessa lähes kolmannes sotavangeista kuoli sodan aikana nälkään.

Suuri kuolleisuus huomattiin kyllä, mutta asia oli monen tahon hoidettavana ja byrokraatit selittivät kukin itsensä syyttömäksi ja heittivät pallon muille osapuolille. Usein esitettiin paikkansa pitämättömiä verukkeita Myös vankien kohtelu oli usein asiatonta ja raakaa. Tietyissä tapauksissa kuolemanrangaistusta sovellettiin täysin kohtuuttomasti.

Samaan aikaan myötätuntoa vankeja kohtaan esiintyi runsaastikin ja vankileirien tarkastaja saattoi jopa pohdiskella, että vankeuden olisi oltava Suomi-kuvaa kirkastava kokemus, mistä sodan jälkeen olisi hyötyä. Oli siis oltava toki tiukka, mutta reilu ja hankittava asiakkaiden arvostus.

Tuota viimemainittua sanaa ei tosin taidettu siihen aikaan käyttää. Toki vankeihin kohdistui myös hyvin ristiriitaisia tunteita ja odotuksia. Ruoka-annosten nostaminen kantaväestön kustannuksella, kun nälkärajalla elettiin, tuntui väärältä, samoin helpot olot maatiloilla samaan aikaan kun isännät ja pojat elivät ankeasti korsuissa. Asiaa oli vaikea markkinoida.

Ja niin edelleen. Syitähän löytyi. Lopputulos oli joka tapauksessa täysin ala-arvoinen, vaikka kukaan ei ottanut syytä niskoilleen. Eihän tuota lopputulosta kukaan halunnutkaan. Niinpä myöskään tuomioita ei sodan jälkeen jaettu muille kuin tietyille sadisteille ja murhamiehille, jotka olivat vastuussa yksittäisistä teoista.

Suomen mainehan asiasta kärsi ja syystä kärsikin. Toki asiaa sodan oloissa myös vihollispuolella pyrittiin paisuttelemaan ja esittämään se määrätietoisena tuhoamispolitiikkana eli rikoksena ihmiskuntaa vastaan, jollaisista sitten Nürnbergissä hieman myöhemmin puhuttiin.

Sekin oli väärä syytös ja herätti siksi suuttumusta ja inhoa, tulihan se sitä paitsi taholta, joka itse nimenomaan oli syyllistynyt määrätietoiseen ihmisryhmien hävittämiseen.

Tässä juuri hiljan, 30. heinäkuuta tuli kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun NKVD antoi kuuluisan käskynsä numero 00447, joka tarkoitti neuvostovastaisten ainesten hävittämistä.

Näillä ”aineksilla” ei välttämättä eikä edes normaalitapauksessa ollut tunnollaan minkäänlaisia rikoksia edes neuvostovallan erikoislaatuisia lakeja vastaan. Hyvin usein kyse oli synnynnäisestä asiasta tai tiettyyn ryhmään kuulumisesta tsaarinvallan aikana tai vallankumousvaiheissa.

Tästä alkaneen suuren terrorin uhreja kertyi noin 1,6 miljoonaa, joista 680 000 ammuttiin. Loput joutuivat Gulagiin ja useassa tapauksessa eivät enää vapautta nähneet.

Tuollaisia asioita on ikävä muistella, ainakin mikäli isänmaallisten tunteiden kohteena on se valtio, joka nimenomaisesti määräsi tehtäväksi nuokin murhat eikä ainoastaan tuottamuksellisesti jättänyt tekemättä velvollisuuttaan niiden estämiseksi.

On kukaties arvattavissa, että sitä mukaa kuin oman valtion mahtia palvova hurraaisänmaallisuus kasvaa, sitä enemmän halutaan viitata kintaalla niille rikoksille, joita se aikoinaan teki.

Levada-tutkimuskeskuksen mukaan vielä niin äskettäin kuin vuonna 2012 piti 51 prosenttia venäläisistä suuria puhdistuksia rikoksena. Tänä vuonna lukema oli 39.

Vastaavasti niitä piti oikeutettuina pari vuotta sitten 22 prosenttia ja nyt 25. Loput ”eivät tienneet”.

Lienee selvää, että enemmistö murhien puolustelijoista ei myöskään tiennyt, mistä puhui. Sadat tuhannet ja miljoonat ihmiselämät olivat muuttuneet heidän aivoissaan vain luvuiksi, jotka eivät olleet niin valtavan suuria verrattuina vaikkapa Suuren isänmaallisen sodan tappiolukuihin.

Moni suhtautuu megakuolemiin matemaattisena yhtälönä, jossa miljoona ihmishenkeä on vaihtorahaa. Itse asiassa me tuskin tiedämme edes miljoonan tarkkuudella, montako henkeä on suurten tyrannien kontolla. Onko tuota miljoonaa siis varsinaisesti olemassakaan ja mitä sillä on väliä?

Emmekö yhtä hyvin voi jättää sen virhemarginaaliin samalla kuin perustelemme terroria sillä, että se varmastikin vapautti valtion suuresta määrästä potentiaalisia pettureita. Ellei se siis suorastaan pelastanut isänmaata, niin olipa ainakin hyvä tarkoitus vai kuinka?

Ikävä kyllä, ihmisen tajunta on juuri niin typerä ja ahdas, että se hyvin monessa tapauksessa suostuu kaikin mokomin toimimaan tällaisella logiikalla ja hyväksymään miltei mitä tahansa verukkeita pelastaakseen sellaisia elämää suurempia kunnioituksen ja symbioottisen kiintymyksen kohteita, joihin ihmiset ovat kiinnittyneet. Kaikki käy.

Tosiasia taitaa olla, ettei ikäviä asioita kukaan oikein halua muistella. Niiden esiin kaivaminen on kuin menisi jonnekin kaatopaikalle ja katselisi siellä mätäneviä raatoja ja muuta saastaa. Mieluummin sitä ajattelee jotakin muuta.

Toki tämä on sääli, sillä vasta tuntemalla menneisyyden juuri sellaisena kuin se oli ihmiskunta voisi realistisesti ymmärtää, missä se nyt seisoo ja tehdä johtopäätöksiä siitä, mihin ei missään tapauksessa saisi sallia paluuta.

Eila Lahti-Argutina teki aikoinaan urotyön kootessaan tietoja suuren terrorin suomalaisuhreista. Yhdessä Jukka Rislakin kanssa hän julkaisi myös kirjan Uralille joutuneiden suomalaisten karusta kohtalosta. Kyseessähän olivat loikkarit, jotka tapettiin määrätietoisesti.

Teoksessa Meillä ei kotia täällä, selostetaan useassa tapauksessa varsin konkreettisesti yksittäisten ihmisten kohtaloita ja kirjassa Me olimme joukko vieras vain on pitempi luettelo uhreista, yli 8000 nimeä. Leo Gildi on venäjänkielisessä martyrologiassaan saanut kokoon vielä enemmän nimiä. Lienee turvallista sanoa, että murhattuja oli yli 10000.

Kysymys on nimenomaan murhatuista, huolimatta siitä, että ns. troikat ja dvoikat muodon vuoksi langettivat myös tuomioita rikosnimikkeellä 58-6-9-11, mistä rangaistuksena oli lyhyesti VMN eli korkein rangaistus, teloittaminen ampumalla.

Uralin osalta on myös julkaistu N.G. Šesterninan kirja Kamensk 1917-1950-e gody. Kniga pamjati. 1-2 Kamensk—Uralski 2006, 509 + 610 s.

Siinä on suomalaisten ohella lueteltu myös muiden kansakuntien murhatut edustajat. Heille on muuten omistettu muistohautusmaa Jekaterinburgin lähistöllä ja siellä on pronssitauluissa myös satojen suomalaisten nimet.

Kirjaa on raskas lukea, siinä toistuu kyynisen murhaajan käsiala yhä uudelleen. Merkillepantavan usein valtakunnalle vaarallisena rikollisena tuomitaan teloitettavaksi myös naiset, kuten tasa-arvo tietysti edellyttääkin.

Siitä huolimatta nuo ilmiselvästi valehtelevat ”tuomiot” ja toisaalta usein valoisat kertomukset päähenkilöiden vaiheista tekevät raskaan vaikutuksen. Siinä ovat menneet niin nuoret morsiamet kuin vanhat mummot, lahjakkaat ja ”luokkatietoiset” nuorukaiset siinä kuin purnarit ja neuvostovallalle haistattelijat.

Yleisesti ottaen lähes kaikkien voi todeta olleen tavallisia työläisiä ja saapuneen naapurimaahan auttaakseen sitä sosialismin rakentamisessa ja sitä he myös tekivät kykyjensä mukaan. Miten suhtautua naapuriin, joka palkaksi talkoisiin osallistuneelta lyökin tämän hengiltä? Näin kysyy Šesternina, joka ilmeisesti on kopioinut repliikin Lahti-Argutinalta.

Vanha tarina Kainista ja Abelistahan se siinä toistuu, vaikka nyt ei motiivina liene kateus, vaan jokin muu syvästi irrationaalinen pahuuden ilmentymä. Sympatiaahan asia ei herätä.

Älkäämme kuitenkaan kuvitelko, että juuri venäläiset olisivat jokin erityinen ihmisrotu, joka pystyy raakuuksiin paremmin kuin me itse. Kyllä me olemme tälläkin alalla kykymme näyttäneet, vaikka emme yleensä halua sitä muistella. Ihmislajista tämä tarina kertoo.

Emme me eikä naapurikaan halua omia syntejään muistella ja se on inhimillisesti ymmärrettävää. Tuomittavaa sen sijaan on, mikäli rikoksia ei tunnusteta rikoksiksi. Se on tie, joka ei hyvään johda.

Suomalaiset voivat olla tyytyväisiä siihen, että heidän rikoksensa ja tuottamukselliset ilkityönsä on edes rehellisesti tunnustettu, vaikka epäilen kyllä, ettei suurin osa kansaa halua tiestään niistä mitään.

Joka tapauksessa on merkittävää, että asialla on meillä ollut nimenomaan valtion siunaus ja rahoitus. Venäjällä vastaavaa työtä kyllä myös on tehty hyvinkin paljon, mutta se on jäänyt yksityisten huoleksi.

Mikäli seuraajavaltio haluaa irtisanoutua rikoksista, joita sen edeltäjä on tehnyt, olisi asia syytä tehdä selkeästi ja nimenomaisesti. Kyllä jokaisella valtiolla tällaiseen syytä löytyy, kenellä enemmän ja kenellä vähemmän. Valtion moraalinen  integriteetti punnitaan siinä, miten se suhtautuu historialliseen totuuteen.

Joku tässä esittikin, että kuten sotavankien kohdalla, myös muiden rankaisuelinten asiakkaiksi joutuneiden suhteen olisi paikallaan aloittaa suuri tutkimusprojekti. Kokemukset yhteistyöstä venäläisten kanssa ovat edellisten projektien kohdalla olleet hyviä.

Timo Vihavainen ke 02.08. 13:49

Kommentit: 0



Kommentoidaksesi sinun
täytyy ensin kirjautua:


Jos sinulla ei ole vielä tunnuksia, voit liittyä joukkoomme ostamalla kommentointioikeuden:
Oikea Kommentointi 6kk, 19,90 €
Voit halutessasi kommentoida nimimerkillä.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Common decency

ti 17.10. 11:08

Mielikuvien tärkeydestä

ma 16.10. 08:55

Johtavat kirjailijat

la 14.10. 12:16

Moskova kehittyy, myöhässä, mutta nopeasti

pe 13.10. 18:21

Vallankumousta muistellessa

to 12.10. 15:10

Vuoden hurjin

ke 11.10. 13:14

Mainio vallankumous

su 08.10. 18:02

Esimerkkiä suomesta!

la 07.10. 11:51

Terrori ja sosialismi

pe 06.10. 13:11

Kuolema ei jätä tulematta

to 05.10. 15:38

blogit

Vieraskynä

"Niiden, jotka haluavat rauhaa, tulee varautua sotaan"

to 12.10.2017 21:58

Juha Ahvio

Itsenäisen Suomen syntyvaiheet -ohjelmasarja Radio Patmoksen taajuuksilla

su 08.10.2017 18:14

Professorin Ajatuksia

Ruotsin Kokoomus Itävallan Kansanpuolueen jalanjäljillä

ti 17.10.2017 11:04

Jukka Hankamäki

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?

la 07.10.2017 11:53

Petteri Hiienkoski

YLE ja STT vastuussa mielipidevainoista

ma 16.10.2017 17:42

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Lasten ja nuorten ääni maahanmuuton ongelmista kuuluville!

pe 13.10.2017 23:58

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Feministin ja cuck-miehen ero

ti 10.10.2017 09:24

Arto Luukkanen

Valtakunnansyyttäjä alistaa pakolla Suomen kansaa?

ma 16.10.2017 17:39

Mika Niikko

Asunnottomat eivät tarvitse juhlapuheita

ti 17.10.2017 13:43

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Valtakunnansyyttäjä vaarallisilla vesillä

su 15.10.2017 07:40

Heikki Porkka

Yleisradion Euroopan kirjeenvaihtaja toivoo paluuta menneeseen

ma 16.10.2017 12:37

Olli Pusa

Islam ja Eurooppa

ke 11.10.2017 11:12

Alan Salehzadeh

Turkki kääntää selkänsä EU:lle ja tiivistää yhteistyötään Venäjän ja Iranin kanssa - maassa saatetaan yrittää kohta uudestaan vallankaappausta

ke 04.10.2017 22:15

Janne Suuronen

Uusi Testamentti ja homoseksuaalisuus

ma 25.09.2017 17:21

Reijo Tossavainen

Syytön, mutta silti syyllinen! Media lyö leiman, mutta ei poista sitä. Tahallaan.

ti 17.10.2017 12:47

Jessica Vahtera

Surusta vihaan ja pelon seurassa kotiin

ke 23.08.2017 09:27

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Common decency

ti 17.10.2017 11:08

Matti Viren

Vihapuhe mallia DDR

ke 20.09.2017 14:02