Presidentti Trump on muuttamassa maansa ulkopolitiikkaa ystävällisemmäksi Israelia ja Venäjää kohtaan. Ehkä Trump ymmärsi jo 1980-luvulla silloisen Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykon lausuman ennustuksen Presidentti Ronald Reaganille: ”niiden kansojen, joiden miespuoliset kansalaiset pukevat solmion kaulaan mennessään sinfoniakonserttiin, tulee pitää yhtä, jotta edes osa maailmasta pysyy sivistyneenä paikkana”.
Yhdysvaltain nykyinen vallanvaihto muistuttaa monessa suhteessa Carterin ja Reaganin vallanvaihtoa vuodenvaihteessa 1980-1981. Tämän ymmärtääksemme on syytä palata Reaganin valinnan taustaan.
Tohtori Henry Kissinger on arvostellut Presidentti Barack Obamaa huonosti hoidetusta ulkopolitiikasta. Tässäkin on yhtymäkohta Carteriin, sillä muistelmiensa viimeisessä osassa ”Years of renewal” Kissinger kertoo kuinka Watergatea hyväksi käyttäneet demokraatit ja liberaalit ajoivat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tappiosta toiseen vuosina 1975-1980.
Kissingerin mukaan Presidentti Ronald Reagan muutti asetelman presidenttivuosinaan 1981-1989 ja sai kansakunnan taas kukoistukseen. Millainen oli Reaganin tie presidentiksi? Reaganin kohtelussa on laajasti yhteistä nykyiseen Trumpin kohteluun.
Donald Trumpin julkistamat henkilövalinnat, kuten ulkoministerikandidaatti Rex Tillerson, noudattavat amerikkalaisen hallitusperinteen jatkumoa. Seikka, että hallitukseen ei pääse alle 200 miljoonan dollarin omaisuudella ei ole uutta, eikä amerikkalaisten veronmaksajien mielestä mitenkään outoa, vaan päinvastoin positiivinen asia.
Aikanaan maansa (ja todennäköisesti myös maailman) kolmanneksi rikkain mies Andrew Mellon toimi kolmen presidentin valtiovarainministerinä 1921-1932. Jimmy Carter pyysi öljymoguli David Rockefelleriä (huolimatta siitä, että Rockefeller oli republikaani) valtiovarainministerikseen 1977, mutta Rockefeller ei suostunut. Yhdysvalloissa ei tulisi kuulonkaan että valtiovarainministeriksi valittaisiin Antti Rinteen kaltainen henkilö, joka ei pienen asunto-osakeyhtiön isännöitsijänäkään osannut erottaa omia ja taloyhtiön rahoja.
Yle:n pressiklubissa 16.12.2016 toimittaja Marko Junkkari (HS) väitti Trumpin ja hänen tulevan hallituksensa varakkaiden ministerien globaalien omistusten aiheuttavan ulkopoliittisen jääviysongelman. Amerikkalaisten työläisten eläketurva on sidottu laajalti juuri samoihin globaaleihin sijoituksiin. Heidän kannaltaan katsoen kyseessä ei ole jääviysongelma vaan yhteinen intressi.
Reaganin aikaan median toimittajat yrittivät toimia suodattimena ja kertoa (valehdella) kansalle mitä Reagan milloinkin tarkoitti, ja mitä Reaganista pitäisi ajatella. Reagan ohitti tämän suorilla TV-esiintymisillään, joita kansalaiset rakastivat.
Silloin TV-tarjonta ei ollut niin pirstaloitunutta kuin nykyään, ja kansalaiset saattoi tavoittaa laajasti television välityksellä. Nyt Internetin aikana Donald Trump ohittaa asenteellisten toimittajien kysymykset Twitterillä.
1980-luvulla Länsi-Euroopan vasemmisto järjesti median tukemana rauhanmarsseja risteily- ja Pershing-ohjuksia vastaan, kun Yhdysvallat Reaganin johdolla puolusti Eurooppaa Neuvostoliiton invaasiolta. Nyt sama vasemmisto (ja Yle) syyttää Trumpia, koska hän ei halua Yhdysvaltalaisten veronmaksajien kustannuksella puolustaa Eurooppaa.
Myytti totuuden jälkeisestä ajasta on Ylen poliittisten toimittajien parkumista veronmaksajien kustantamalla hiekkalaatikolla. Ylen itsensä vuosikymmenten valehtelu ei olekaan enää ainoa vaihtoehto tietojen hankkimiselle. Dwight Eisenhower lienee viimeinen republikaaninen presidentti, jonka toimista Yle on löytänyt mitään hyvää.
Trumpin poliittiset vastustajat väittävät Trumpin jotenkin sortavan vähemmistöjä ja järjestivät tätä väitettä tukevia mielenosoituksia Trumpin virkaanastujaisten aikoihin. Todellisuus on toista. Ensimmäistä kertaa sitten Reaganin virkaanastujaisten jälkeen myös juutalainen rabbi on kutsuttu pitämään rukous uudelle presidentille. Trump osoittaa siten arvokkaalla tavalla amerikkalaisten vähemmistöjen kunnioittamista, kuten Reagan aikanaan.
Ronald Reagan kävi loisteliaan esivaalikamppailun republikaanien presidenttiehdokkuudesta 1976, mutta hävisi niukasti istuvalle presidentille Gerald Fordille Kansas Cityn puoluekokouksessa elokuussa 1976. Siellä Fordin kampanjapäällikkö Dick Cheney (varapresidentti 2001-2009) onnistui taivuttamaan ratkaisevan osan Reaganin valitsijamiehistä Fordin kannalle.
Vaa’ankieliasemassa olevat osavaltiot, joiden esivaaleissa valitut delegaatit eivät vielä olleet sitoutuneet, olivat New Jersey ja Missisippi. Britannian kuningatar Elisabet oli tulossa vierailulle Valkoiseen taloon Montrealin olympialaisiin suuntautuvan matkansa yhteydessä.
Cheney muistutti että Fordilla oli mahdollisuus istuttaa valitsemansa amerikkalainen valtiomies kuningattaren viereen. Cheneyn kehotuksesta Ford päätti tarjota kunniapaikkaa ensin New Jerseyn republikaanien puheenjohtajalle Webster Toddille. Puhelinkeskustelu presidentin ja Toddin välillä on legendaarinen. Imartelevan vuodatuksen saattelemana Ford kertoi kuinka ilahduttavaa olisi, jos Todd suostuisi pitämään seuraa kuningattarelle.
Tovin hiljaisuuden jälkeen Todd kysyi kuitenkin presidentiltä ”mikä on illan ruokalista?”. Toddin vastauksesta tuli kongressissa edelleen käytetty lentävä lause. Ford sulki puhelimen, ja niinpä paikan sai asiaan rakentavammin suhtautunut Missisipin republikaanien puheenjohtaja Clarke Reed, mikä osoittautui lopulta onnenpotkuksi Fordille.
Reed oli vankka konservatiivi, mutta illallispaikka hiveli hänen egoaan niin, että hän kääntyi Fordin kannattajaksi. Missisipillä oli 30 delegaattia ja ainoana osavaltioista heidän tuli äänestää blokkina eli Reed päätti kuinka he äänestäisivät.
Cheney huolehti kuningattaren illalliskutsut myös kotiosavaltionsa Wyomingin 15 delegaatille, joista suurin osa kääntyi Fordin kannalle, vaikka he esivaaleissa olivat ilmoittaneet kannattavansa Reagania.
Tuon esivaalin todellinen henkinen voittaja oli kuitenkin Reagan. Kampanjointi toi Kalifornian kuvernöörinä menestyneen konservatiivien johtohahmon valtakunnan tietoisuuteen ratkaisuhakuisena ja sanavalmiina poliitikkona. Marraskuussa 1976 Gerald Ford hävisi varsinaiset presidentinvaalit demokraattien Jimmy Carterille.
New York Times kirjoitti 20. elokuuta.1976 että 64 vuoden iässä Reagan on liian vanha yrittämään enää toista kertaa presidentiksi. Sen sijaan kadunmies työpaikoillaan Houstonissa ja Miamissa tiesi että Reaganin aika oli vasta tulossa. Amerikkalaiset veronmaksajat olivat oppineet tuntemaan Reaganin rehellisyyden ja rohkeuden, jonka turvin hän uskalsi tuoda esiin oman näkemyksensä. Hän oli ainoa näkyvä republikaanipoliitikko, joka ei hylännyt Richard Nixonia edes Watergaten aikana, kun kaikki populistiset senaattorit ja edustajainhuoneen jäsenet olivat kilvan hurskastelemassa Nixonia vastaan.
Reagan uskalsi myös tuoda esiin tukensa Vietnamin sodan veteraaneille. Reagan isännöi Los Angelesin Beverly Wilshire -hotellissa viimeisille Vietnamin sodan kotiinpalaajille loisteliaan gaalaan, jonka juonsi John Wayne. Kukaan toinen kuvernööri ei järjestänyt vastaavaa tilaisuutta osavaltioissaan.
George McGovernin hävittyä vuoden 1972 vaalit rökäletappiolla Nixonille, kääntyivät demokraattien katseet seuraavia vaaleja ajatellen Wilbur Smithiin. Hän oli kongressin pitkäaikaisin jäsen (1939-1977), jota tituleerattiin ”Washingtonin vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi”. Smith toimi vuodet 1958-1974 terveydenhoitouudistusta valmistelleessa komiteassa ja oli todella vahvoilla demokraattien presidenttiehdokkaaksi 1976.
Smithin visiona oli tehdä jo silloin nykyisen Obamacaren tyyppinen terveydenhoidon reformi.
Smithillä oli kuitenkin inhimilliset heikkoutensa. 7. lokakuuta 1974 poliisi pysäytti Washingtonissa Ford Lincolnin, josta kuului melua ja tappelua. Autosta löytyi Smith ja argentiinalainen strippari Annabelle Battistella, paremmin tunnettu taiteilijanimellään Fanne Fox.
Tapauksen jälkipuintiin loppuivat Smithin presidentihaaveet, samoin kongressiura seuraavissa vaaleissa. Sen sijaan Fanne Foxin ansiotaso nousi uudelle asteikolle, sillä ennen tapausta vain 300 dollaria viikossa ansainnut strippibaarien tähti kuittasi skandaalikuningattarena samasta esityksestä 2 000 dollaria viikossa.
Varsinkin etelävaltioiden demokraattien keskuudessa toiveet kohosivat Reaganin seuraajana Kalifornian kuvernööriksi 1975 valittuun konservatiiviseen Jerry Browniin. Hän oli tunnettu valtakunnallisesti kantrilaulaja Linda Ronstadtin poikaystävänä. Yksi Brownin äänekkäimpiä tukijoita oli Arkansasin nuori kuvernööri Bill Clinton. Linda Ronstadtista tuli kuitenkin rasite itärannikon demokraattien keskuudessa, joiden korviin kantrimusiikki ei sopinut.
Kun Smithin mahdollisuudet jäivät Fanne Foxin syliin, Georgian kuvernööri Jimmy Carter aloitti kampanjansa syksyllä 1974. Keväällä 1976 Carter kertoi uskoon tulostaan oivaltaessaan Amerikan olevan henkisessä kriisissä ja kristinuskon voimistuvan.
Evankelikaaleiksi laskettiin siihen aikaan 67 miljoonaa kansalaista, joista äänestysikäisiä oli 40 miljoonaa. Carter alkoi kerätä puolelleen uskovaisia ja uskovaisiin luottavaisia äänestäjiä. Pikkuhiljaa Carter voitti Jerry Brownin useimmissa osavaltioiden esivaaleissa.
New Yorkissa alkoi 11. heinäkuuta 1976 Demokraattien puoluekokous. Carter oli kuvattu kalastamassa pari päivää aiemmin Allman Brothers Band T-paita päällään. Puoluekokouspäivänä ko. bändin jäsenet jäivät kiinni huumeiden hallussapidosta. Capricorn levy-yhtiö, joka oli lobannut Carteria tekijänoikeuslain käsittelyssä, paljastui huumediilausringiksi. Samalla viikolla päätyi uutisiin veljenpoika William Carterin elinkautistuomio kahdesta aseellisesta ryöstöstä San Franciscossa.
Nämä eivät kuitenkaan kiinnostaneet laajasti yleisöä, vaan ehkä jopa toivat lisä-ääniä nuorisolta. 14. heinäkuuta 1976 Carter nimettiin presidenttiehdokkaaksi 2 468 äänellä kun edustajia oli yhteensä 2 925. Walter Mondale valittiin varapresidenttiehdokkaaksi. Mondale puhui iltajuhlassa Watergatea hurskastellen, kuinka maa on kokenut historian pahimman skandaalin, ja nykyinen presidentti (Gerald Ford) suojelee sen tekijää. Gallupit osoittivat kokouksen aikaan 66-27 Carterille Fordia vastaan.
Marraskuussa 1976 Gerald Ford hävisi varsinaiset presidentinvaalit demokraattien Jimmy Carterille. Carter hyödynsi vaalikampanjassaan Ronald Reaganin esille nostamia teemoja moraalista, uskonnosta ja valtiontalouden säästöistä. Johnsonin ja Nixonin sekä Vietnamin ja Watergaten jälkeen kansakunta halusi presidentikseen pyhimyksen. Carterin yleisin iskulause vaalikampanjan aikana oli: ”en tule koskaan valehtelemaan teille”.
Demokraattien Wilbur Smithiin verrattava pitkän linjan lupaus republikaaneille oli Nelson Rockefeller. Toimiessaan New Yorkin kuvernöörinä Rockefeller yritti 1960-luvulla kolme kertaa republikaanien presidenttiehdokkaaksi, mutta hävisi joka kerta. Lähimpänä ehdokkuutta hän oli 1964, jolloin hävisi niukasti Barry Goldwaterille. Silloin ratkaisevat äänet menetettiin tuoreen avioeron ja seurapiirikaunotar Margaretta Fitler Murphyn kanssa (tunnettiin myöhemmin nimellä Happy Rockefeller) solmitun uuden avioliiton johdosta.
Rockefeller eteni kuvernööriuransa jälkeen Gerald Fordin varapresidentiksi 1974-77. Siinä vaiheessa hänen ajateltiin olevan republikaanien ehdokas 1980 vaaleissa. Toisin kävi, sillä Rockefeller joutui sijaiskärsijäksi nykyistä Kreikan eurokriisiä etäisesti muistuttavassa New Yorkin kaupungin rahoituskriisissä.
1960- ja 1970-luvulla New York oli sivistyksellinen ja sosiaalinen saareke Yhdysvalloissa, paljolti juuri osavaltion liberaalin ja maltillisen kuvernööri Rockefellerin ansioista. Konservatiivisten kolumnistien mukaan se oli ”sosialismia yhdessä kaupungissa”: ilmainen college, ilmainen maailmanluokan Yliopisto City University of New York, ilmaisia päivähoitopaikkoja, 19 julkista sairaalaa ja ilmaiset museot. Talouskokeilu toimi kun talous kasvoi, mutta 1973 alkaneen öljykriisin laineet osuivat ensimmäisenä New Yorkiin. Kaupungin työttömyys oli vuonna 1970 viisi prosenttia, mutta kesällä 1975 jo 12 prosenttia.
Pormestari Robert F. Wagner ilmoitti silloin uhmakkaasti että lainanotolle ja palveluille ei tarvitse laittaa rajoja, koska kaupunki maksaa lainoista korkeaa korkoa, ja tukee näin kaupungin pankkeja. Pankkituki olikin runsasta, sillä syksyllä 1974 kaupungin budjetista 11 prosenttia meni lainojen korkoihin. Lainaa oli 11 miljardia dollaria. Pankit nostivat korkoa, koska lyhennyksiä ei maksettu lainkaan vuonna 1974.
Joulukuussa 1974 uusi pormestari Abraham Beame pyysi apua Yhdysvaltain valtiovarainministeri William Simonilta. Tämä ei suostunut - perustellen kuinka se olisi moraalisesti väärin, ja rohkaisisi muitakin kaupunkeja yhtä holtittomaan taloudenpitoon.
Aiemmin 1960-luvulla sama Simon oli Salomon Brothers investointipankin johtajana lainannut rahaa New Yorkille. Suositussa kirjassaan A time for Thruth (1978) William Simon käyttää New Yorkia esimerkkinä siitä, kuinka liberaalinen poliittinen kaava tuhoaa julkisen talouden, eli loputon humanismin sädekehän tavoittelu tuhoaa ihmisen selviytymisen.
Keynesin talousteoria julkistalouden elvytyksestä ei toiminutkaan New Yorkissa. Joulukuussa 1974 sovittiin ensin lomautukset ja palkanalennukset kaupungin työntekijöille, mutta ne peruttiin ammattiliittojen painostuksesta. Toukokuussa 1975 velkaa oli jo 12,3 miljardia. Valtiovarainministeri ehdotti silloin kaupungin omistamien kiinteistöjen myymistä Iranin Shaahin yksityisomaisuudeksi. Delawaren nuori demokraattisenaattori (ja Obaman varapresidentti) Joe Biden sanoi New Yorkia korruption pesäksi, joka joutaa mennä konkurssiin.
Reagan kertoi konservatiivien gaalaillassa rukoilevansa, että New Yorkille ei anneta pelastuspakettia. Kaupungissa oli Reaganin mukaan kaksi vikaa: valehteleva media ja liian vahva ay-liike. Rockefeller kommentoi Reaganin edustavan puolueessa vähemmistön vähemmistöä, eikä ole vakava ehdokas presidentiksi.
Valkoisen Talon henkilöstöpäällikkö Donald Rumsfeld kieltäytyi myöntämästä New Yorkille apupakettia. Presidentti Gerald Ford neuvoi kesällä, ettei New Yorkin sairaudesta eli tuhlauksesta ole kivutonta hoitoa. Lokakuussa 1975 valtiovarainministeri Simon sekä pormestari Beame ja kuvernööri Hugh Carey neuvottelivat kompromissin rahoituspaketista. Ford allekirjoitti sen laiksi (New York City Seasonal Financing Act of 1975), jolla säästöjen (siis opettajien, palomiesten ja poliisien palkkojen leikkauksilla ja henkilöstövähennykset) sekä liittovaltion korkotuetun lainan avulla kaupungin budjetti tasapainotettaisiin vuoden 1978 kesäkuun loppuun mennessä.
Marraskuun alussa 1975 Nelson Rockefeller katsoi joutuneensa vastuuseen New Yorkin tilanteesta, ja ilmoitti, ettei ole käytettävissä uudelleen varapresidentiksi. Samalla hän viestitti, ettei ole käytettävissä myöskään presidenttiehdokkaaksi tulevaisuudessa ja että republikaanien keskustalaisten tulisi etsiä uusi keulakuva. George H. W. Bush oli sekä sukutaustansa, että poliittisen linjansa puolesta arvostettu jatkaja puolueen keskilinjan johtotähdeksi. Nelson Rockefeller vetäytyi aktiivipolitiikasta tammikuussa 1977 ja menehtyi nuoren sihteerinsä ja rakastajattarensa Megan Marshakin syliin vuonna 1979.
Britanniassa Margaret Thatcher valittiin konservatiivien puheenjohtajaksi 11. helmikuuta 1975. Thatcherin valinta heijasteli samanaikaista konservatiivien nousua Yhdysvaltain republikaaneissa. Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger tuli tapaamaan Iso-Britannian varjohallituksen johtajaa 18. helmikuuta 1975. Kissinger kirjoitti muistiin, että Thatcher on Euroopan selväjärkisin poliitikko, mutta hänestä tuskin tulee koskaan pääministeriä liian oikeistolaisten ja antipopulististen mielipiteittensä johdosta.
Mutta vielä mieluisampi vieras Thatcherille oli ex-kuvernööri Ronald Reagan, jonka tuleva pääministeri tapasi huhtikuussa 1975. Reagan vakuutti että 1980-luku tulee olemaan Thatcherin ja konservatiivien vuosikymmen, ja kommentoi että ”löysimme yhteisen näkemyksen siitä mikä on julkishallinnon osuus kansalaisten elämässä ja talouspolitiikasta”. Reagan tapasi Thatcherin toisen kerran marraskuussa 1978, jossa he uudistivat ystävyytensä. He tiesivät jo nousevansa valtaan 80-luvulla.
Syyskuussa 1977 Thatcher teki oppositiojohtajana vierailun Yhdysvaltoihin. Hän puhui Texasin Houstonissa ja ennusti Britanniasta tulevan ”Euroopan Texas” Pohjanmeren öljylöytöjen myötä. Erityisesti George H.W. Bush oli haltioissaan Thatcherin 50 minuutin puheesta, jossa tämä korosti englantia puhuvien maiden kristillisiä arvoja, isänmaallisuutta ja demokratiaa.
Thatcherin tapaaminen Presidentti Carterin kanssa päättyi toisin. Rautarouva läksytti Carteria kovin sanoin lepsusta ulkopolitiikasta ja totesi Carterin olevan kyvytön johtamaan suurta kansakuntaansa.
Britannian vuoden 1979 parlamenttivaaleissa konservatiivit saivat 339, Labour 269 ja liberaalit 11 paikkaa. Carter onnitteli Thatcheria seuraavana päivänä vastahakoisesti. Puhelu kesti vain kaksi minuuttia. Vaalien jälkeen Carter soitti myös pahoittelut hävinneelle pääministeri James Callaghanille, joka oli ollut Carterin ihanne Euroopan johtajista.
Kalifornian ex-kuvernööri Reagan soitti Thatcherille jo ennen Carteria, mutta kohteliaisuussyistä häntä ei päästetty läpi. Muutamaa päivää myöhemmin Reaganin puhelu sitten kestikin tunnin. Viikoittaisessa radiokommentissaan Reagan onnitteli Britanniaa konservatiivien vaalivoitosta. Reaganin mukaan Britannian ongelma oli huono työn tuottavuus. Se oli laskenut useimmilla teollisuusaloilla kolmannekseen 40 vuoden aikana. Esimerkkinä hän kertoi kuinka 1930-luvulla muurari muurasi päivässä 1 000 tiiltä ja 70-luvulla vain 300 tiiltä. Reagan uskoi Thatcherin korjaavan tuottavuuskehityksen parempaan suuntaan. Reaganin mukaan Thatcher oli ”parasta mitä Englannille on tapahtunut sitten Churchillin”.
Thatcherin sanoin Britanniasta oli tullut teollisesti mitaten osa kolmatta maailmaa, maa jota ei voinut johtaa ilman ammattiliitoille kumartamista. Käytännössä Britannian talous oli ammattiliittojen vallan johdosta lähellä kommunismia ja talouskriisi pahin sitten 1600-luvun.
Keväällä 1979 inflaatio oli 20 prosenttia. Vuonna 1978 Thatcher kertoi vaaliohjelmassaan kuinka Britannia saadaan tolpilleen: ammattiliittojen valta oli palautettava normaaliksi, teolliset valtionyhtiöt yksityistettävä ja työntekijöiden veroja laskettava.
Talvella 1979 useat ammattiliitot ja niiden 250 000 jäsentä menivät lakkoon vaatien 20 prosentin palkankorotuksia. Kouluja ja jätehuoltoa uhkasi sulkeminen. 84 prosenttia briteistä kertoi mielipidekyselyssä, että ammattiliitoilla on liikaa valtaa. Labourin pääministeri James Callaghan pyysi ammattiliittoja vapaaehtoisiin reformeihin.
Thatcher puhui suorempaan: ”hallitus on pettänyt kansakunnan ja menettänyt luottamuksen, sen on aika mennä”. Gallaghan määräsi uudet vaalit toukokuulle 1979. Labour panetteli ja halveerasi kuinka Thatcherin porukka ei osaisi johtaa maata ja tarjoaa kansalle liian yksinkertaisia ratkaisuja. Labourin tuleva puheenjohtaja Neil Kinnock arveli Toryjen olevan vaikeuksissa ja pieni vähemmistöpuolue niin kauan kuin Thatcherin oikeistolaiset johtavat konservatiivipuoluetta.
Pääministeriksi tultuaan Thatcher puhui rohkeasti, että hallituksen roolin yhteiskunnassa on muututtava ja kansalaisten energia on vapautettava kahlitsemisen sijaan.
Kun Reaganista tuli presidentti, hän kutsui tarkoituksella juuri Thatcherin ensimmäisenä eurooppalaisena johtajana valtiovierailulle ja viestitti että tästä tulee erityinen vierailu. Diana ja Charles julkaisivat kihlauksensa 24.2.1981, ja seuraavana päivänä Margaret lensi tapaamaan Yhdysvaltain uutta presidenttiä. Tervehdyssanoissaan lentokentällä Reagan totesi, että ”kansamme jakavat lait, kirjallisuuden, veren ja moraalin”.
Vuonna 1974 Arthur Laffer ja Dick Cheney kehittivät teorian siitä kuinka korkeampi veroaste vähentää verokertymää, kun tietty verotuksen taso ylittyy. Yhdysvalloissa verotus oli tällä niin sanotulla Lafferin käyrällä jo yli optimin. Veroasteen nousu tuntuikin amerikkalaisten kukkarossa, sillä vuonna 1956 mediaaniperheen veroaste oli vain 12 prosenttia, mutta vuonna 1976 jo 20 prosenttia.
Buffalolainen edustajainhuoneen jäsen Jack Kemp ja Delawaren senaattori William Roth ehdottivat kongressille 30 prosentin leikkausta verotukseen vuonna 1978. Konservatiivit omaksuivat välittömästi idean, joka sai nimen Kemp-Roth. Liberaalit demokraatit ja Carter inhosivat ajatusta ja Carter vastasi haluamalla jyrkentää verotuksen progressiota. Carter varoitti että verojen leikkaukset ja julkisten menojen leikkaukset aiheuttaisivat dramaattista työttömyyttä.
Kalifornia kuitenkin ilmoitti verojen leikkauksesta kesällä 1978, minkä ansiosta talouskasvu vauhdittui, aivan päinvastoin kuin Carter pelotteli. Demokraattien entinen presidenttiehdokas McGovern nimitti veroleikkauksia rasismiksi, koska ei löytänyt talouspoliittisia perusteita. Seuraavan kahden vuoden aikana 15 osavaltiota teki Kemp-Roth-malliset leikkaukset ja 43 osavaltiota määräsi verokaton.
Vuodesta 1977 lähtien Reagan valmistautui presidentiksi. Yksityishenkilönä hän teki useita ulkomaanmatkoja tapaamaan valtionpäämiehiä. Loppuvuodesta 1978 hän vieraili Pariisissa, jossa presidentti Giscard d’Estaing otti hänet vastaan. Samoin pormestari Jacques Chirac, tosin sairaalassa, missä hän toipui auto-onnettomuudesta. Tuolla matkalla Chiracin selostus Euroopan Talousalueesta (EEC) sai Reaganin hahmottelemaan ajatuksen NAFTA:sta eli Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueesta.
Republikaanien intellektuellit tapasivat Reaganin George Shultzin kotona heinäkuussa 1978. Mukana olivat Presidentti Fordin talouspoliittiset neuvonantajat: Alan Greenspan, Milton Friedman ja William Simon (valtiovarainministeri 74-77) sekä tietysti isäntä Shultz ja Martin Anderson (Yhdysvaltain historian nuorin taloustieteen professori).
Tuon illallisen aikana hahmoteltiin 80-luvun ulkopolitiikka ja talouspolitiikka. Reaganin talouspolitiikan keskiöön tulivat veronalennukset, hallinnon keventäminen ja vapaakauppa. Kyseisen aivoriihen säännölliset tapaamiset alkoivat siis yli kaksi vuotta ennen vaaleja. Reagan oli heidän ansiostaan yksi historian parhaimmin valmistautuneista presidenteistä. Lehdistö ja poliittiset vastustajat eivät tienneet tämän ryhmän valmistautumisesta mitään.
Tietämättömyys näkyi lehdistössä. Poliittiset vastustajat panettelivat Reagania ex-näyttelijäksi. Washington Post- lehden kolumnisti Richard Harwood kirjoitti Reaganin olevan sekä liian tuntematon että liian tyhmä presidentiksi. The New Yorker-lehden kuuluisa kolumnisti Elisabeth Drew kirjoitti, että Reaganin valinta republikaanien ehdokkaaksi takaa voiton demokraateille.
Lehtien liberaalit toimittajat kyselivät aina tilaisuuden tullen Reaganilta mitä kirjoja tämä on lukenut. Vastaus oli yleensä jonkun ex-näyttelijäkollegan muistelmat. Sen jälkeen kysyttiin mikä on lempikirja. Vastaus oli Raamattu, mitä liberaalitoimittajat sitten pilkkasivat kykyjensä mukaan. Kuilu liberaalin median ja konservatiivisen ehdokkaan välillä leveni.
Yhdysvalloissa alkoi 1970-luvulla niin sanotun tähtijournalismin aika, jolloin toimittajista itsestään tuli osa tarinaa. He innostuivat Vietnamista ja Watergatesta. Nuo samat itsensä tähdiksi korottaneet toimittajat kuvittelivat saavansa Reaganista seuraavan kohteen pilkalleen. Heillä oli itsellään valmiit mielipiteet ja he pilkkasivat Reagania, kun tällä ei ollutkaan samoja mielipiteitä. Reagan naureskeli puheissaan kuinka lehdistö lukee toistensa juttuja ja sitten julistaa jonkun toimittajan mielipiteen evankeliumiksi.
Saman kehityksen Suomessa toteaa Jan Vapaavuori 2016 ilmestyneessä kirjassaan ”puoliholtiton Suomi”. Siinä hän muistelee kuinka ministeriaikoinaan toimittaja usein lupasi ruutuaikaa, jos hän edustaisi toimittajan toivomaa kantaa tai olisi luvannut lausua toimittajan syöttämät sanat oikeassa järjestyksessä.
Vuosina 1977-1978 Reagan piti 300 puhetta kutsuttuna juhlapuhujana ja 500 radiokommentaaria. Näiden puheiden aikana Reagan havaitsi olevansa ainoa poliitikko, jolla oli usko Yhdysvaltain menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Reagan laski olevansa vuoden 1980 vaalipäivänä 8. marraskuuta 69-vuotias. Maailmassa oli tuolloin 40 yli 65-vuotiasta valtionpäämiestä. Ikä ei siis olisi mikään ongelma tilastollisesti ajatellen. Vuoden 2016 vaalien ehdokkaat Hillary Clinton ja Donald Trump olivat vanhempia kuin Reagan vuonna 1980.
Reaganin tulevan vaalikampanjan ainekset alkoivat olla kasassa jo kesällä 1979. Teemat olivat identtiset John F. Kennedyn vuoden 1960 kampanjan ”get the country moving again” kanssa: veronalennukset, sotilasvoiman lisäys, vapaakauppa ja voimakas kommunismin vastustus kansainvälisesti. Tällöin myös demokraattien piirissä vaikuttavat neokonservatiivit alkoivat kiinnostua Reaganin ajatuksista. Norman Podhoretz yritti saada Pat Moynihanin demokraattien esivaaleihin haastamaan Carterin, mutta sen sijaan Moynihan ilmoittikin tukevansa Reagania. Reaganin ensimmäiset tapaamiset neokonservatiivien kanssa ajoittuivat kesään 1979.
Demokraattipuolueen neokonservatiiveista koostunut ulkopolitiikan aivoriihi kutsuttiin varapresidentti Walter Mondalen toimesta tapaamaan Carteria tammikuussa 1980. Mukana olivat Kirkpatrickin lisäksi muun muassa kirjailija Norman Podhoretz, hänen puolisonsa, kolumnisti Midge Decter, senaattori Moynihanin avustajat Elliot Abrams ja Penn Kemble, diplomaatti Max Kampelman sekä politiikan tutkija Austin Ranney.
Ranney kehui heidän olevan tyytyväisiä Carterin ulkopolitiikan muutokseen suhteessa Neuvostoliittoon, ja tarjoavansa apua presidentille, mikäli ulkopoliittisissa tehtävissä heitä tarvitaan. Carter kiisti muuttaneensa politiikkaansa ja sitä vastoin ylisti Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaa. Carter ei ottanut vakavasti ryhmän huolta puolustuskyvyn heikentymisestä Intian ja arabian öljyreiteillä. Carter piti saarnan ihmisoikeuksista kehuen Neuvostoliittoa, mutta tuomiten Uruguayn ihmisoikeudet pahimpana epäkohtana maailmassa. Mondale ymmärsi tapaamisen olleen katastrofi, ja nämä tähän asti demokraatteina itseään pitäneet neokonservatiivit menetetyiksi.
Kirkpatrick kertoi Mondalelle näkemyksensä, että Carter ei ymmärrä Iranin ja Afganistanin tärkeyttä, ja on suorastaan vaarallinen maan turvallisuudelle. Epäonnistuneen valkoisen talon vierailun jälkeen Kirkpatrick tarjoutui Reaganin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi kevään 1980 republikaanien esivaaleihin ja varsinaisiin presidentinvaaleihin syksyllä. Kirkpatrick olikin korvaamaton apu Reaganille. Tultuaan presidentiksi tammikuussa 1981, Reagan puolestaan nimitti Kirkpatrickin Yhdysvaltain YK:n suurlähettilääksi.
Henry Kissinger kiteytti 1980 Carterin hallituksen ulkopoliittiset aikaansaannokset: ”Carterin hallitus on onnistunut luomaan huonoimmat suhteet liittolaisiimme ja huonoimmat suhteet vastustajiimme sekä vakavimmat ristiriidat kolmanteen maailmaan sitten toisen maailmansodan. Carter tullaan muistamaan Yhdysvaltain Neville Chamberlainina ja kyvyttömyydestään ymmärtää geopolitiikan realiteetteja”.
Marraskuun 13. päivänä vuonna 1979 Reagan julkisti tavoittelevansa presidenttiehdokkuutta. Ehdokkuuden julkistamispuhe oli huomattavan maltillinen. Ei sanaakaan viikkoa aiemmin alkaneesta Iranin panttivankikriisistä, ei kritiikkiä demokraattien historiallisiin saavutuksia kuten Rooseveltin New Dealia ja tai Johnsonin Great Societya kohtaan. Reaganilla oli puheessaan tuore ehdotus Pohjois-Amerikan vapaakauppa-alueen perustamiseksi.
Ikäkysymyksen Reagan sivuutti huumorilla.” Palkka- ja hintakontrolli on onnistunut viimeksi Antiikin Roomassa keisari Diolektianuksen aikaan. Taidan olla meistä ainoa tarpeeksi vanha muistamaan sen ajan”. Reagan loi tuoreen strategian, tavoitteenaan republikaanipuolueen yhdistäminen sopuisalla diplomatialla. Keskeiseen talouspoliittiseen rooliin nousi Kemp-Roth-asetus eli verojen leikkaus. Reaganin kampanja rakennettiin muistuttamaan vuoden 1966 voitokasta kuvernöörikampanjaa.
Joulukuussa 1979 ilmaantui muitakin ehdokkaita: Senaattorit Howard Baker ja Bob Dole, Kongressiedustajat Phil Crane Indianasta ja John Anderson Illinoisista, Texasin entinen kuvernööri (ja ex-demokraatti) John Connally sekä George H.W. Bush.
Crane, Dole ja Connally esiintyivät konservatiiveina ja korostivat nuoremmuuttaan Reaganiin verrattuna. Baker ja Bush taas profiloituivat maltillisiksi. Anderson oli ainoa selkeästi liberaali. Suurin kysymys tuossa vaiheessa oli ex- presidentti Gerald Fordin mahdollinen ehdokkuus. Hänen tärkein neuvonantajansa Dick Cheney neuvoi olemaan lähtemättä kampanjoimaan, mutta ilmoittamaan silti puoluejohdolle olevansa käytettävissä.
Bush oli ilmoittanut ehdokkuudestaan jo puoli vuotta ennen Reagania eli toukokuussa 1979.
Tuon puoli vuotta Bush kävi lenkillä joka päivä ja ennen kaikkea huolehti siitä, että lehdet ja televisio kuvasivat hänet lenkillä joka päivä. Kova kuntoilu oli piiloviesti, jolla hän halusi antaa mielikuvan omasta nuoruudestaan ja Reaganin vanhuudesta. Bush oli ollut CIA:n johtaja, YK-suurlähettiläs, Kiinan suurlähettiläs ja edustajainhuoneen jäsen. Vaalilauseeksi siis sopi ”presidentti, jota ei tarvitse perehdyttää”.
Hän aloitti usein illallispuheen fraasilla ”kun viimeksi tapasin Maon”. Bush oli itärannikon rikkaimmista suvuista sekä opiskellut Andoverissa ja Yalessa. Hän korosti kansanomaisuuttaan kertomalla mielimusiikikseen Dolly Partonin ja Crystal Gaylen sekä mielijuomakseen Miller High-Life -oluen.
Bush jakoi Reaganin ajatukset ulkopolitiikassa. Reaganin kampanjapäällikkö John Sears sanoikin että Reagania äänestävät ovat Schlitzin juojia (Milwaukeelainen olutmerkki), kun Bushia äänestävät siemailevat herryä. Searsin toinen älynväläys oli että ei Ronnieta voi päästää kansan pariin juomaan kahvia ja kättelemään kannattajiaan vaalitilaisuuksiin. Kansalaisethan saisivat pian ajatuksen, että Reagan on tavallinen mies kuten me muutkin. Ennen Iowan esivaaleja Bush oli sen sijaan kätellyt yli 25 000 ihmistä 27 päivän aikana. Reagan vietti koko osavaltiossa vain 49 tuntia. Ei siis ihme, että Bush voitti Iowassa saaden 31,6 ja Reagan 29,5 prosenttia äänistä.
Sears löysi tiensä politiikkaan Nixonin mukana oltuaan aluksi Nixonin kanssa osakkaana samassa lakifirmassa 60-luvulla. Sears johti Reaganin esivaalikampanjan 1976, mutta sortui siinä virheisiin loppumetreillä. Sears yritti nytkin saada Reaganin näyttämään liberaalimmalta ja peittelemään konservatiivisuuttaan.
Iowan jälkeen Reagan ymmärsi että hänenkin on ryhdyttävä kampanjoimaan kentällä. Uusi slogan ”let Reagan be Reagan” syntyi, samoin uusi kampanjatyyli, jossa konservatiivisuutta ei yritettykään peittää. Reagan ei osallistunut yhteenkään debattiin Iowassa mutta nyt hän päätti käyttää aikaansa väittelyihin koska tiesi olevansa niissä ylivoimainen muihin nähden.
Reagan erotti Searsin samana päivänä kun New Hampshiren esivaalit käytiin 26.helmikuuta 1980. Tilalle tuli newyorkilainen investointipankkiiri William Casey, joka oli tukenut ja rahoittanut Reagania jo 1976 esivaaleissa. Reagan voitti New Hampshiren saaden 50 ja Bush 23 prosenttia äänistä.
Matkoillaan vaalitilaisuuksiin Reagan verrytteli kampanjabussissaan toimittajia kaskuilla. Yksi parhaista oli kukkotappelukasku. ”Kuinka puolalainen osallistuu kukkotappeluun? hän tuo ankan tappelemaan kukkoa vastaan. Kuinka Italialainen osallistuu kukkotappeluun? Hän lyö vetoa ankan puolesta. Mistä tiedätte että Mafia on mukana kukkotappelussa? Ankka voittaa.”
Bushin ja Reaganin suurin ero oli veropolitiikassa. Bush vastusti Kemp-Roth suunnitelmaa alentaa veroja 30 prosenttia. Bushin mielestä se oli ”voodoo-taloutta” ja johtaisi 30 prosentin inflaatioon. Reagan taasen uskoi Kemp-Roth linjaukseen. Huhtikuuhun mennessä Reagan oli voittanut 60 prosenttia äänistä ja 29 osavaltiota 33:sta. Bush oli voittanut loput.
Washington Post -lehden politiikan toimittaja Bill Peterson kirjoitti huhtikuussa ensimmäisen kerran uudesta ilmiöstä: kuinka demokraatteja normaalisti äänestävät työläiset ovat vaaleissa Reaganin takana. Alkukesän esivaaleissa Reaganin etumatka kasvoi, ja niinpä republikaanien tulevan puoluekokouksen kuumimmaksi kysymykseksi alkoi nousta varapresidenttiehdokkaan nimitys. Kuka olisi Reaganille sopiva pari? Reagan oli alkanut miettiä tätä jo tammikuussa, tarkoituksenaan löytää riittävän kokenut politiikan kehäkettu. Kolme nimeä valikoitui: senaattori Howard Baker, kilpakumppani George H.W. Bush ja ex-presidentti Gerald Ford.
Reagan tapasi Fordin tämän kodissa Rancho Miragessa Palm Springsin lähellä 5. kesäkuuta 1980. Ford ei antanut selkeää vastausta Reaganin pyyntöön tulla varapresidenttiehdokkaaksi. Detroitin Puoluekokouksen alkaessa 13. heinäkuuta 1980 Reaganilla ei ollut tietoa Fordin aikeista, vaikka Reaganin kampanjapäällikkö William Casey oli pitänyt yhteyttä Fordin avustajaan John Marshiin koko kesän ajan.
Gerald Ford kertoi puoluekokouksen aluksi sunnuntaiaamuna ABC-kanavan uutisankkuri Barbara Waltersille, ettei lähtisi missään olosuhteissa varapresidenttiehdokkaaksi. Silti jo iltapäivällä hän viestitti Alan Greenspanille että ovi on auki varapresidenttiehdokkaaksi, jos saa tarpeeksi näkyvän roolin ja vastuun.
Reagan saapui Detroitiin maanantaina 14. heinäkuuta 1976. Lentomatkalla hän kirjoitti valmiiksi puheensa, jossa perusteli varapresidenttivalintansa olevan Gerald Ford. Niinpä Ronald ja Nancy menivät tapaamaan Jerryä ja Bettyä hotelliin, mukanaan symboliikkaa uhkuvana lahjana antiikkinen aito intiaanien rauhanpiippu.
Ford aloitti listan vaatimuksistaan: hän halusi mukanaan valkoiseen taloon Alan Greenspanin valtiovarainministeriksi ja Henry Kissingerin ulkoministeriksi. Reagan ei tykännyt listasta ja Ford kehotti kääntymään sitten Bushin puoleen. Illan juhlapuheessaan vanhempi valtiomies Ford kuitenkin ilmoitti olevansa mukana Reaganin tiimissä jollain tasolla.
Tiistaiaamuna Reagan kutsui kongressiedustajien terävän pään (John Tower, Bob Michel, Pete DuPont) huoneeseensa kysyen näiden näkemystä Fordista. Myönteisen kommentit kuultuaan Reagan marssi iltapäivällä vielä kerran Fordin pakeille pyytäen tätä suostumaan ehdokkaaksi. Ford ei kieltäytynyt, mutta kertoi jälleen vaatimuksensa, joista tärkein oli Kissingerin nimitys ulkoministeriksi, jotta ulkopolitiikan jatkuvuus olisi taattu. Kissinger ja Casey olivat innoissaan ajatuksesta, mutta Reaganille se oli vastoin hänen vuosien työtään. Ulkopolitiikkaan piti saada nimenomaan muutos, ei suinkaan jatkuvuutta.
Vielä keskiviikkona Kissinger neuvotteli Fordin pyynnöstä Reaganin kampanjaväen kanssa. Fordin vaatimukset oman varapresidentin roolin laajentamisesta hallituksen operatiiviseksi johtajaksi olivat kuitenkin lopulta liikaa Reaganille. Ilta meni Reaganilta tilanteen analysointiin ja puoluekokousväen piirissä kiersi huhuja Fordin lähtemisestä mukaan. Vasta yöllä 23.40 aikaan Reagan soitti Bushille, joka suostui heti ilman turhia kommervenkkeja. Reagan sai siis ilmoittaa Sammy Davis Juniorin viihdyttämille puoluekokouksen iltajuhlijoille varapresidenttiehdokkaan olevan Bush.
Torstaina puoluekokous muotoili uutta puolueohjelmaa, jossa tehtiin pesäeroa demokraattien valtion roolia lisääviin tavoitteisiin. Republikaanien ohjelmassa korostettiin tuolloin ensimmäistä kertaa rodullisten vähemmistöjen ja työntekijöiden asemaa. Puoluekokouksessa oli edustettuna useita ammattiliittoja. Ironisinta lienee se, että Reaganin uuttera tukija oli lennonjohtajien ammattiliitto Patco, jonka jäsenet ryhtyivät lakkoon 1981 Reaganin ensimmäisenä presidenttivuotena, jolloin Reagan erotti kaikki lennonjohtajat viroistaan.
Juhlapuheessaan Reagan lainasi liittovaltion hallinnon roolia arvostellutta Franklin Rooseveltin kampanjapuhetta vuodelta 1932. Tilastot osoittivat maan talouden tila olevan yhtä kehno kuin Presidentti Herbert Hooverin jäljiltä, ennen Rooseveltin aikaa. Seuraavan päivän lehdissä Arkansasin kuvernööri Bill Clinton arvosteli Reaganin puhetta asiayhteyden sivuuttamisesta.
Reaganin saavuttama republikaanien presidenttiehdokkuus kirvoitti liberaalien piirissä runsaasti vihapuhetta. Kolumnisti Richard Reeves vertasi republikaaneja fasisteihin. Samoin Henry Fairlie kirjoitti Washington Post -lehdessä että Reaganin kannattajat ovat samalla tasolla kuin natsien kannattajat Saksassa ja Vichyn Ranskan kannattajat Ranskassa. Samoihin aikoihin Suomessa taistolaiset arvostelivat Mauno Koivistoakin äärioikeistolaiseksi. Nykyisin demarien Antti Rinteen ja Tytti Tuppuraisen puheet perussuomalaisista kuulostavat samalta.
Demokraattien puolella senaattori Ted Kennedyllä oli vahva suosio syksyllä 1979. Samana päivänä kun Iranin panttivankikriisi alkoi 4. marraskuuta 1979, Kennedy julkisti tavoittelevansa demokraattien presidenttiehdokkuutta ja haastavansa Carterin. Gallupit osoittivat kahden viikon ajan suosiota Kennedylle.
Mutta sitten Kennedy innostui arvostelemaan Iranin shaahia nimittäen tätä rikolliseksi. Lehdistö alkoi julkaista valokuvia Kennedyn vierailusta Iraniin vuodelta 1975. Niissä kuvissa senaattori Kennedy hymyili kilpaa saman shaahin kanssa. Uskottavuus sekä gallup-suosio romahtivat saman tien.
Tammikuussa 1980 amerikkalaisista 55 prosenttia arveli Kennedyn valehtelevan Chappaquiddickin onnettomuudesta, jossa hänen autossaan ollut Mary Jo Kopechne menehtyi. People-lehden kyselyssä Kennedyä pidettiin epäluotettavampana kuin Nixonia koskaan. Uskottavuuden vei shaahin haukkuminen sekä talouspolitiikan valtiojohtoinen elvytys, kuten myös palkka- ja hintasäännöstely. Boston Globen toimittaja Ellen Goodman kirjoitti, ettei halua kuulla Tedin valheita enää miltään kanavalta.
Muutaman hävityn osavaltion jälkeen Kennedyn tähti kuitenkin kääntyi uudelleen nousuun Carterin virheen vuoksi. Carter äänestytti YK:ssa Jerusalemin jakamisen puolesta, mikä suututti New Yorkin ja Connecticutin juutalaisväestön äänestämään esivaaleissa Kennedyä. Tästä huolimatta samat juutalaiset ilmoittivat gallupeissa, että varsinaisissa vaaleissa marraskuussa he eivät tulisi äänestämään Kennedyä, vaan mieluiten republikaanien Reagania.
Samaan tapaan Barack Obama paljasti presidenttiytensä viime viikkoina todelliset ajatuksensa ja sai hiljaisella hyväksynnällään aikaan YK:n päätöslauselman Itä-Jerusalemin juutalaisasutuksen laittomuudesta.
Toinen Carterin suosiota alentanut episodi oli Iranin panttivankien vapauttamisyritys, jossa kahdeksan amerikkalaissotilasta kuoli Iraniin Dasht-e-Kevirin aavikolle. Esivaaleihin tuo ”Carterin aavikkoklassikko” ei ehtinyt vaikuttaa, sillä siihen mennessä Carter oli kerännyt tarpeeksi delegaatteja, eikä Kennedyn loppukiri riittänyt viimeisissä esivaaleissa kahdeksassa osavaltiossa 3. kesäkuuta 1980. Kuukausi tämän jälkeen oli demokraattien puoluekokous. Ted Kennedy otti siellä sinänsä tyhjänpäiväisillä puheillaan hallitsevan roolin. Hän toisteli kuinka ”unelma ei kuole” varmistaen Carterin puheiden jäävän antikliimaksin tasolle. Carter valittiin ehdokkaaksi, mutta Gallupit veikkasivat Reaganille voittoa luvuin 60-40 ja Carterin suosioluvut presidenttinä vajosivat 21 prosenttiin eli alemmaksi kuin presidentti Harry S. Trumanilla aikanaan.
Carterin kohtalon päivä (yksi monista) oli 24. huhtikuuta 1980. Tuona päivänä lehdistösihteeri Jody Powell ilmoitti Valkoisen Talon toimittajille, että ei ole mitään uutisia ja toimittajien kannattaisi lähteä pressiklubin tai pubin kautta kotiin. Samaan aikaan oli jo menossa Iranissa salainen sotilasoperaatio ja seuraavana päivänä kahdeksan amerikkalaista sotilasta kuoli kyseisessä operaatiossa.
Heti panttivankidraaman alettua marraskuussa 1979 oli sotilasjohdossa suunniteltu samantyylistä operaatiota, jolla Israel everstiluutnantti Yonatan Netanyahun johdolla vapautti Entebbeen kaapatut panttivangit heinäkuussa 1976. Suurlähetystössä oli iranilaisten joukossa amerikkalaisten vakooja (kokki), joka pystyi tiedottamaan iranilaisten aseistuksesta ja valmiudesta. Carter antoi luvan operaatiolle, jonka aikana Carterin ajamat byrokraattiset uudistukset armeijassa osoittivat tehottomuutensa.
Lentotukialukselta lähteneiden merivoimien helikoptereiden tuli laskeutua 400 kilometriä Teheranista kaakkoon olevalle Dasht-e-Kevirin aavikolle. CIA oli rakentanut sinne Shaahin aikana salaisen C-130 tankkauskoneita kestävän laskeutumiskentän. Sieltä koptereiden oli seuraavana yönä tarkoitus kuljettaa 80 erikoisjoukkojen sotilasta vapauttamaan panttivangit.
Mossad tarjosi konsulttiapua painottaen, että operaatio olisi pitänyt tehdä talviaikaan kun yöt ovat pidempiä, eikä hiekkamyrskykausi ole alkanut, mutta neuvot eivät kelvanneet Carterin hallinnolle. Merivoimien kopterilentäjät eivät olleet koulutettuja aavikko-olosuhteisiin ja niinpä kahdeksasta Nimitz-lentotukialukselta lähteneestä helikopterista kaksi hajosi matkalla ja loput kuusi eksyivät hiekkamyrskyssä ja laskeutuivat 1½ tuntia myöhässä. Yksi helikoptereista törmäsi tankkauskoneeseen, jolloin kumpikin räjähti ja 5 sotilasta kuoli. Koko episodi osoitti Carterin kyvyttömyyden. Lisäksi se osoitti että Carterkin kykeni valehtelemaan kansalle, koska hän oli aiemmin luvannut että ei koskaan kävisi salaisia sotia.
Huolimatta heinäkuun hyvistä gallup tuloksista republikaanien puoluejohto pahoitti mielensä vasemmistolehdistön ylilyönneistä, ja pelkäsi että Reagan ei pärjäisi kisassa. Elokuun aikana Reagan teki muutamia virheitä puheissaan: 16. elokuuta 1980 hän vaati Taiwaniin virallisia suhteita, samalla kun Bush oli vierailulla Pekingissä selittämässä Reaganin tulevaa ulkopolitiikkaa parhain päin.
Lehdistön kritiikki Reaganin virheistä joissakin faktoissa oli totta. Hän sekoitti Pakistanin ja Afganistanin, ei tiennyt Iowan maataloustukien suuruutta, erehtyi valtion terveysmenojen suuruudesta ja Vietnamin sodan veteraanien eläkkeistä sekä työterveys- ja työturvallisuussäädösten lukumäärästä. Toisaalta tuo lista osoitti kuinka monista asioista ehdokkaan olisi oltava perillä. Reaganin jälkeiset presidentit eivät ole olleet juuri sen vahvempia tilastollisten faktojen hallinnassa.
Mutta Reagan oli luomassa uutta koalitiota, joka ei tanssinut republikaanipuolueen eliitin tahdissa. Nixon oli saanut konservatiivisen työväestön puolelleen 1972, ja Reaganilla oli hyvät mahdollisuudet uusia menestys. Hän oli esiintyjänä omaa luokkaansa verrattuna keneenkään aikaisempaan presidenttiin tai edes ehdokkaaseen. 18. elokuuta 1980 Reagan puhui sotaveteraanien järjestön juhlassa Chicagossa ja lanseerasi terminsä ”rauha sotilaallisen vahvuuden kautta”.
Hän lupasi että kansakunta voi unohtaa Vietnam-syndrooman ja alkaa taas kunnioittaa itseään. ”Kansakunnan ja valtion on luvattava, että se ei enää koskaan lähetä sotilaitaan mihinkään, ellei ole valmis myös moraalisesti tukemaan sotilaitaan tehtävässään.” Reagan uskalsi puhua vastoin median syöttämää syyllistämistä.
Media menikin syöttiin täysillä. Chicago Tribune -lehti, NBC-uutiskanava, ja Washington Post -lehti syyttivät Reagania Vietnamin sodan puolustelusta ja uuden sodan lietsomisesta. Mutta kansan enemmistö olikin toista mieltä ja osasi lukea mitä Reagan oli todellisuudessa sanonut.
Aivan samaan tapaan kuulimme Ylen uutisissa 5. tammikuuta 2017 vaikerointia siitä, kuinka Donald Trump ohittaa median Twitterillä ja tekee vääristelevillä tulkinnoilla itsensä elättäneet ja omia mielipiteitään uutisina julkaisseet toimittajat tarpeettomaksi.
Elokuussa 1980 Reagan puhui Dallasissa Evankelikaalien suurkokouksessa (15 000 osallistujaa) ”tiedän että ette pidä minusta, mutta minä pidän teistä”. Evoluutioon uskomisesta tehtiin hankala kysymys, jonka Reagan taklasi: ”Amerikan johtoon on aika tulla kristityn. Evoluutiota ja luomisoppia tulee opettaa rinnakkain kouluissamme”. Miljoonien äänien vyöry sinetöityi tuolla lausunnolla, kun kuulijat tajusivat Reaganin olevan ”yksi meistä”.
Ted Kennedy hyökkäsi Reaganin kimppuun vanhasta vuoden 1976 puheesta, jossa Reagan oli sanonut New Dealin olleen perusta fasismille. Tämän oli todistanut jo F. A. Hayek kirjassaan The Road to Serfdom. Lopulta laatulehtien kolumnistit huomasivat myös Churchillin todenneen vuoden 1945 puheessaan saman kuin Reagan.
Kampanjaväki varoitteli Reagania kuinka puheissa tulee olla varovaisempi ja hillitympi, ja että Bushin, sekä Bill Caseyn ja Anne Armstrongin tulisi ottaa näkyvämpi rooli kampanjassa.
Onneksi Reagan ei uskonut heitä, vaan vaalikampanjan verbaalinen voittokulku alkoi Reaganin puhuessa Detroitissa Labour Day päivänä 1980. ”Taantuma on silloin kun naapurisi menettää työpaikkansa, lama on silloin kun sinä menetät työpaikkasi, ja nousukausi alkaa silloin kun Jimmy Carter menettää työpaikkansa”.
Puheen jälkeen National Review kirjoitti, että ”on aika lopettaa Reaganin neuvominen, hän tietää ja osaa paljon enemmän kuin politiikan eliitti uskoo, ja hän joko voittaa tai häviää kisan omana itsenään”.
Kansa todellakin ymmärsi Reaganin puheen. Talous oli vapaassa pudotuksessa: työttömyys nousi keväällä 6,2 prosentista 7,8 prosenttiin ja 1,7 miljoonaa kansalaista menetti työnsä kesän 1980 aikana. Autoja myytiin vähiten sitten vuoden 1963. Elettiin stagflaatiossa, josta Reagan oli varoitellut tosiasiallisesti jo 10 vuotta. Reagan ehdotti veroleikkauksia (heti 10 prosenttia, kun koko Kemp-Roth oli 30 prosenttia kolmen vuoden aikana), jotta kulutus vauhdittuisi. Carter vastusti antaen veroleikkauksille pilkaksi tarkoitetun nimen Reagan-Kemp-Roth suunnitelma.
Lehdistö arveli Reaganin tiimissä olevan jakautumista ja ”taistelua Reaganin sielusta”. Yhtäällä vanhat konservatiivit Milton Friedman, Alan Greenspan, George Schultz ja William Simon. Toisaalla rohkeammat veroleikkaajat Jack Kemp, Paul Roberts, Arthur Laffer ja Martin Anderson.
Todellisuudessa Reagan oli itse määritellyt veropolitiikkansa ja kiista oli vain siitä, kuinka suurien veroleikkausten vaikutusten arvioidaan teoriassa olevan, ja kuinka ne selitetään kansalle sekä lehdistölle. Kampanjapäällikkö Casey sanoi Andersonille, ettei uskalla esittää 50 miljardin veroleikkauksia. Kempin mielestä koko 50 miljardia tulisi takaisin valtion kassaan työllisyytenä ja investointeina.
Greenspan ei uskonut Lafferin käyrään, mutta Reagan uskoi, koska hänellä oli siitä käytännön kokemus Kalifornian kuvernöörivuosiltaan. Joka tapauksessa 80-luvun talouspolitiikan linjanvedot tehtiin Reaganin kampanjatiimissä jossa niin sanottu Chicagon koulukunta oli vahvasti edustettuna.
Carterin tiimi oli keynesiläisiä ja ajastaan ulkona kuin lintulauta. Kongressissakin budjetin pitkän tähtäyksen ennusteet tehtiin Reaganin vaalikampanjan teesien perusteella. Senaatin budjettikomitea ennusti budjetin ylijäämän olevan 300 miljardia vuonna 1985, nopean talouskasvun ansiosta, yhdistettynä veroleikkauksiin ja 8 prosentin inflaatioon.
Reagan ei suostunut suunnittelemaan valtion menoleikkauksia ennen veroleikkauksia, mikä oli vastoin William Simonin ohjeita. Simon vaati suunnitelmaa, jossa jokaista veroleikkausdollaria kohden leikataan vastaavasti valtion menoja. Reagan ymmärsi että ensin on tehtävä veroleikkaukset ja sitten kun veroleikkaukset ovat piristäneet taloutta, katsotaan menojen leikkaustarve (kuten Kaliforniassa 1968). Vuoden 1976 kampanja oli hyytynyt juuri tuohon 90 miljardin menoleikkaustavoitteeseen.
Reagan tuli julkisuuteen 9. syyskuuta 1980 Chicagossa talousohjelmallaan, jolle Newsweek antoi nimen Reaganomics: Samaan aikaan veroleikkaukset, puolustusmenojen kasvu ja budjetin tasapainotus. Lehdistö ohitti talousohjelman keskeisimmän sisällön eli valtionhallinnon roolin ja koon muuttamisen. Ohjelma oli ensimmäinen kolmesta käännekohdasta kampanjassa.
Taloudessa aloite oli jo Reaganilla, mutta ulkopolitiikassa häneen oli luotu median ja vastustajien taholta sotakiihkoilijan maine, joka näkyi myös gallupeissa. Kansa uskoi Carterin pitävän Yhdysvallat poissa sodista, mutta luotti toisaalta enemmän Reaganin kykyyn ylläpitää vahvaa puolustuskykyä Neuvostoliittoa vastaan.
Reagan sai viestinsä läpi huumorilla. New Yorkissa pidettyyn kampanjatilaisuuteen, jossa paikalla oli myös lehdistön päätoimittajat, Reagan tuli tarkoituksella 10 minuuttia myöhässä. ”Anteeksi että olen myöhässä, mutta olen niin kiireinen valmistellessani ydinsotaa ja sosiaaliturvan leikkauksia”. Sen jälkeen hän vakavoitui ja kertoi nähneensä jo 4 sotaa, eikä isänä ja isoisänä halua enää nähdä viidettä. ”Yhdysvallat on jo kilpavarustelussa mukana, mutta vain Neuvostoliitto kilpailee.”
John F. Kennedy jo sanoi että vain Yhdysvallat voi ehkäistä sodan varustautumalla siihen. The New York Times veti mutkat suoriksi ja uutisoi kuinka Reagan piti asevarustelua välttämättömänä selviytymiselle. Reagan kyllä kertoi asiat yksityiskohtaisemmin ja sai tukea muun muassa Kissingeriltä.
Reaganin mukaan aseteollisuuden kehitystyö suunnataan 1980-luvulla ohjustenpuolustusjärjestelmään, satelliittien tuhoamistekniikkaan, elektronisten pulssien ohjausjärjestelmiin ja avaruuden aseistamiseen. Tavoite on saada tämän pelotteen avulla solmittua SALT III -sopimus ja ydinaseiden vähentäminen. Uudella teknologialla tehdään ydinaseet tarpeettomiksi.
Carterilla oli sama tavoite mutta keinot siihen paljon hatarampia, enemmän hyvään tahtoon ja naiviin uskoon perustuvia. Reaganin linja oli sama kuin Churchillin ja John F. Kennedyn, eli voimalla rauha, mutta liberaalit, kuten New York Timesin kolumnisti Flora Davis, pitivät sitä epäkorrektina ja epämoraalisena.
Kun Reagan korosti osavaltioiden oikeuksien laajentamista liittovaltion kustannuksella, kytki Carter tämän rotukysymykseen. Demokraatit aloittivat pelottelun ”pelkään, että jos Reagan on presidentti, niin näemme Ku Klux Klanin ja natsipuolueen uudelleen nousun”, sanoi Coretta Scott King ja häntä säesti Marylandin kongressiedustaja Parren Mitchell. Mutta usea mustien kansalaisjärjestö ilmaisikin tukensa Reaganille, kuten Martin Luther Kingin seuraaja Ralp David Abernathy (Southern Christian Leadership Council) ja Hosea Williams. Lopulta lehdistö huomasi Carterin härskin valehtelun leimata Reagan rasistiksi. Kohta jo Carter korjasi, että ei ole syyttänyt Reagania rasistiksi.
Chicagossa 6. lokakuuta Carter oli jo epätoivoinen. Hän väitti että kyse on valinnasta kansakunnan yhtenäisyyden tai jakaantumisen välillä. Reagan erottaa mustat ja valkoiset, kristityt ja juutalaiset, etelän ja pohjoisen, kaupungit ja maaseudun. Lehdistö ei uskonut korviaan ja Reagan kommentoi että Carter on anteeksipyynnön velkaa kansalaisilleen.
Myöhemmin Carter yritti perua puheitaan, mutta ei pyytänyt anteeksi. ABC:n uutispäällikkö Sam Donaldson ja NBC:n Chris Wallace totesivat tahoillaan, että tämä päivä on näyttänyt, kummassa on henkistä voimaa presidentiksi. Carterin kampanja menetti otteensa. Tämä oli toinen käännekohta.
Carterin ja Reaganin vaalikeskustelu järjestettiin 28. lokakuuta 1980 Clevelandissa. Siitä tuli kolmas käännekohta. Carter uskoi peittoavansa asiaosaamisellaan entisen Hollywood-tähden. Puheenkirjoittaja Pat Caddell varoitti Carteria ylimielisyydestä ja ehdotti kieltäytymistä väittelyssä, koska näki 75 prosentin riskin, että Reagan voittaa väittelyn nokkeluudellaan.
Koskaan aiemmin ei väittelyä oltu järjestetty näin lähellä vaaleja, eli vain viikkoa aiemmin. Carter valmistautui Camp Davidissa, materiaalinaan 700 sivua tekstejä. Reagan puolestaan valmistautui Virginian maaseudulta vuokratussa talossa, avustajinaan Jeanne Kirkpatrick ja kongressiedustaja David Stockman Michiganista. Reaganilla oli vain 71 sivua materiaalia.
Ehkä tämä kertoo laajemminkin kampanjan eroista. Carter yritti epätoivoisesti painaa faktat ja tilastot mieleensä. Reagan puolestaan ymmärsi, että kansa muistaa mehevät sutkaukset ja fraasit, ei kuivia tilastoja. Carterin kuningasidea oli mainita väittelyssä 12-vuotias tyttärensä Amy ja maailmanrauha. Avustajien mielestä se ei ollut hyvä idea.
Samana päivänä vaaliväittelyn kanssa Stockman demonstroi Reaganille hämmästyttävän tarkasti kuinka keskustelu illan väittelyssä tulee etenemään. Tästä syntyi huhu, että joku Carterin tiimistä olisi vuotanut 700-sivuisen materiaalin Stockmanille. Käytännössä Carterin iskut pystyi päättelemään maalaisjärjellä eikä ulkoluvulla.
Vaalikeskustelulla oli historian suurin televisioyleisö eli 100 miljoonaa katsojaa. Aiempi katsojaennätys oli Dean Martinin joulushow vuodelta 1968. Väittelyssä Carter lupasi rakennuttaa pelkästään lisää kivihiilivoimaloita, mikä oli Carterin ratkaisu energiaomavaraisuuden saavuttamiseksi ja tapa korvata Opecin öljy.
Myös Reagan hyväksyi kivihiilivoimalat, mutta niiden lisäksi hän piti taloudellisesti järkevänä panostaa kotimaiseen öljynetsintään Alaskassa sekä ydinvoimaloiden lisärakentamiseen. Reagan toi esiin kuinka Yhdysvalloissa ydinvoimalan rakentaminen vie ylimitoitetun säätelyn johdosta kaksinkertaisen ajan Japaniin ja Ranskaan verrattuna.
Carter hurskasteli kuinka Reaganin hellimä verojen leikkausohjelma jättäisi liikaa rahaa kansalaisille ja kiihdyttäisi siksi inflaatiota. Reagan vastasi kysymällä kuinka sitten sama rahamäärä valtion veronmaksajilta ryöstämänä ja kuluttamana ei kiihdyttäisi inflaatiota.
Vuoden 1976 vaaliväittelyssä Carter oli lanseerannut uuden talouspoliittisen mittarin eli niin sanotun epätoivon indeksin. Se kuvasi työttömyyden ja inflaation prosenttilukujen summaa, mikä oli Fordin aikana 12,5 prosenttia, eikä Ford ollut Carterin mielestä tuollaisella indeksillä oikeutettu uusimaan presidenttiyttään. Nyt Reagan sai vastata samalla mitalla. Carterin hallituskaudella tuo epätoivon indeksi oli lukemassa 20 prosenttia. Reagan pyysi kansalaisia tekemään johtopäätökset Carterin oikeudesta jatkaa presidenttinä.
Ulkopolitiikan ja asevarustelun kysymyksessä Carter kertoi keskustelleensa tyttärensä Amyn kanssa ja Amyn mielestä ydinaseet ovat suurin uhka maailmanrauhalle. Carter vaikutti naivilta hölmöltä, jonka neuvonantaja on 12-vuotias tytär. Carter yritti vielä leimata Reagan oikeistolaiseksi julkisen terveydenhuollon vastustajaksi.
Reaganin hymyilevä vastauksen aloituslause ”There You go again” jäi 100 miljoonan katsojan muistiin osoittaen Reaganin rentouden. Reaganin loppupuhe oli huipentuma. ”Mikäli teistä tuntuu että maamme on paremmassa jamassa ja arvostetumpi kuin 4 vuotta sitten, tiedätte ketä äänestää. Mikäli taas olette eri mieltä, suosittelen toista vaihtoehtoa”.
Väittelyn jälkeen lehdistön pääkirjoitukset ja kolumnit arvioivat Carterin voittaneen. Mutta kun 600 000 ihmistä soitti ABC Newsin järjestämään puhelinäänestykseen, niin 66 prosenttia ilmoitti Reaganin voittaneen.
Lauantaina 1. marraskuuta 1980 Iran ilmoitti neljä ehtoaan panttivankien vapauttamiselle. Carter ilmoitti peruvansa kampanjoinnin sunnuntailta ja palaavansa Valkoiseen Taloon pelastamaan panttivangit. Kissinger kommentoi Khomeinin yrittävän vaikuttaa vaalitulokseen Carterin eduksi.
Kongressissa kiersi anekdootti: ”Mikä on tasainen kuin pannukakku ja hehkuu pimeässä? Iran sen jälkeen kun Reaganista on tullut presidentti.” Kansa ei uskonut Carteria, että tasan vuoden kestänyt panttivankikriisi olisi neuvoteltu valmiiksi juuri viikkoa tai päivää ennen vaaleja.
Vaalipäivä aukesi Los Angelesissa koleana. Reagan äänesti Pacific Palisadesin koululla. Näyttelijä Sylvester Stallone sattui samoihin aikoihin samalle äänestyspaikalle. Kansalle välittyi unohtumaton isänmaallinen tunnelma, kun kaksi legendaa oli samassa äänestysjonossa.
Ensimmäiset vaalitulokset ennakoivat maanvyörymävoittoa Reaganille. Kun vain 4 prosenttia äänistä oli laskettu, Carter soitti onnittelut voittajalleen klo 17.15 Tyynenmeren aikaa.
Reagan oli varautunut pitkään iltaan ja oli silloin suihkussa, mutta Nancy repi miehensä suihkusta puhelimeen. Suihkun jälkeen Ronald ja Nancy lähtivät teräsmagnaatti Earle Jorgensenin Bel Airin kotiin päivälliselle, jolla oli mukana 50 läheistä tukijaa. Sieltä Reaganin ilta jatkui Century Plaza hotellin juhlatiloihin.
Ensimmäisessä pyydetyssä kommentissa Reagan siteerasi presidentti Abraham Lincolnia vaalivoiton jälkeen: ”teidän huolenne ovat nyt ohi ja minun huoleni ovat juuri alkaneet”.
Reagan kertoi ymmärtävänsä mitä Abraham oli 120 vuotta aiemmin tarkoittanut, ja lupasi kansalle, että senhetkiset vaikeudet voitetaan. ”Amerikan henki rannikolta rannikolle on avautunut uuteen kukoistukseen. Kansa on tehnyt osansa, nyt on minun vuoroni.”
Vaalien tuloksena Reagan voitti 44 osavaltiota (Carter 6) ja 489 vaalipiiriä (Carter 49). Reagan sai enemmistön protestanteista, 45 prosenttia katolisista sekä 35 prosenttia juutalaisista ja siksi jopa New Yorkin osavaltion enemmistön, tosin vain 2,2 prosentin marginaalilla.
Psykologien mukaan Carter voitti pessimistien äänet ja Reagan optimistien äänet. Reagania äänestäneet uskoivat presidentillä olevan valtaa ja merkitystä maan tilanteeseen, kun taas Carteria äänestäneet eivät uskoneet presidentin valtaan.
Vaalien tuloksena usea liberaali demokraatti putosi senaatista. Suurin järkytys oli George McGovernille Etelä-Dakotassa. McGovern kertoi arvanneensa häviävänsä kun kaksi mummoa oli ilmoittanut, etteivät he enää äänestä McGovern, koska hän on liian liberaali, ja ostaneet sitten leipänsä sosiaaliavun ruokakupongeilla. Kuin kruununa konservatiivien voitolle Arizonan oikeistolainen Barry Goldwater säilytti paikkansa senaatissa.
Arkansasin kuvernööri Bill Clinton syrjäytettiin vaaleissa. Republikaanit voittivat senaatin enemmistön ensi kerran 26 vuoteen. edustajainhuoneessa säilyi demokraattienemmistö 243-192, mutta yhteistyöllä etelävaltioiden konservatiivisten demokraattien kanssa ideologinen enemmistö oli republikaaneilla. Eisenhowerin päivien jälkeen paljon kärsinyt Amerikan oikeisto pääsi vihdoin luvattuun maahan.
Liberaalien parku muistutti Suomen 2015 vaalien jälkeistä ilmapiiriä ja pelottelua. Sosiologi Alan Wolfe esiintyi älymystön edustajana ja pelotteli, että Amerikka vajoaisi McCarthyn kommunistivainojen aikaan.
Carterin ex-ministeri Joseph Califano taas kommentoi että Carter oli historian epäpätevin demokraattipresidentti. Kalifornian demokraattikuvernööri Jerry Brown sanoi että liberaalien aika demokraattipuolueessa on tullut tiensä päähän, ja heidän politiikkansa tulokset ovat osoittautuneet surkeiksi.
Massachussetsin senaattori Paul Tsongas kirjoitti että New Deal kuoli tähän vaaliin, ja on aika vastata ajan haasteisiin uudella talouspolitiikalla. New Yorkin Senaattori Pat Moynihan oli tyytyväinen tulokseen kirjoittamalla: ”Demokraattien politiikka ja toive on ollut kuinka valtion pitää olla vahva ja Amerikan heikko. Nyt se ei enää toimi.”
Useat vasemmistoälyköt, kuten politiikan professori Curtis Gans maanittelivat että Reaganin talouspolitiikka ei toimisi. He kaikki tulivat erehtymään seuraavan kahdeksan vuoden aikana, kun Yhdysvallat nousi taloudelliseen ja sotilaalliseen kukoistukseen. Itä-Euroopan kansoille Reaganin valinta antoi toivoa vapaudesta, minkä Puolan solidaarisuusliikkeen johtaja Lech Walesa sanoi ääneen.
Reagan oli yhdistänyt demokraattien ja republikaanien perinteiset äänestäjät ja uudistanut samalla koko maan poliittisen suunnan. Yhdysvaltain historiassa tällainen uudistus oli tapahtunut kolme kertaa aiemmin.
Vuonna 1800 Thomas Jeffersonin republikaanien-demokraattien puolue syrjäytti John Adamsin federalistien puolueen. Vuonna 1860 Abraham Lincolnin uusi republikaanipuolue syrjäytti demokraattipuolueen ja säilytti valtansa pieniä katkoksia lukuun ottamatta 72 vuotta kunnes Franklin Rooseveltin demokraattipuolueen New Deal ohjelma päätti republikaanien valta-aseman Washingtonissa. Reaganin maanvyörymävoitto 1980 käänsi jälleen valtakunnan poliittista kelloa.
Vuonna 1980 tapahtui konservatiivien valtaannousu republikaaneissa ja koko valtakunnassa. Republikaanien puoluejohto oli kuusi vuotta hylkinyt Reagania yrittäen estää hänen valtaannousunsa. Rockefeller tuli Fordin varapresidentiksi 1974 puoluejohdon ja rahavallan tuella, vaikka kansansuosion perusteella virka olisi luontevasti kuulunut Reaganille. Vuoden 1976 esivaaleissa Fordin kampanjapäällikkö Dick Cheney osti puoluekokousdelegaatteja, niin että Reagan hävisi täpärästi Fordille. Esivaaleissa 1980 puolueen johto tuki selkeästi George H. W. Bushia ja John Connallya.
Varsinaisissa vaaleissakin puolueen johto tuli melko vastentahtoisesti ja hitaasti Reaganin tueksi. Tätä taustaa vasten ei liene ihme, että Reagan unohti puoluerajat vaalien jälkeen. Uuteen hallitukseen ja ulkoministeriön virkoihin kaikkein läheisimmät ja pätevimmät henkilöt Reagan nimitti demokraateista. Näitä olivat Jeanne Kirkpatrick, Max Kampelman ja Eugene Rostow. Vastaavasti hänen uskollisimmat tukijana senaatissa olivat demokraattien Henry ”Scoop” Jackson ja Daniel ”Pat” Moynihan.
Hallintonsa miehitystä kootessaan Reagan muisti puolueen eliitistä erityisesti Dick Cheneyn ja hänen temppujensa vaikutuksen vuoden 1976 esivaalien tulokseen - eikä ottanut häntä kabinettiinsa. Koko Reaganin presidenttikauden ajan Cheney toimi Wyomingin senaattorina. Reaganin seuraaja George Bush vanhempi puolestaan otti Cheneyn puolustusministeriksi ja George W. Bushin varapresidenttinä Cheney toimi vuodet 2001-2009.
Tuolloin Cheney oli sen Irakin sodan keskeinen arkkitehti, minkä hän suunnitteli jo 1970-luvulla Fordin kabinetissa, silloisen energiakriisin kokemusten pohjalta. Clintonin presidenttiyden aikana 90-luvulla Cheney toimi öljyteollisuutta palvelevan Halliburton yhtiön toimitusjohtajana.
Siinä tehtävässä hän arvioi vuonna 1999 Lontoon öljyinstituutissa pitämässään puheessa Yhdysvaltain öljynkulutuksen kasvavan vuoteen 2010 mennessä 50 miljoonaa barrelia päivässä. ”Tuon suuruinen öljyntuotannon lisäys onnistuisi helpoiten Irakin demokratisoimisen ja markkinatalouteen siirtämisen avulla”, lausui Cheney pahaenteisesti.
Tuo ”demokratisoimisprosessi” on edelleen kesken. Cheneyn hyllytys hallinnosta oli osoitus Reaganin hyvästä harkintakyvystä ja henkilötuntemuksesta. Reaganin päätös siirsi Irakin sotaa noin 20 vuotta.
Konservatiivit pelkäsivät erityisesti Kissingerin paluuta valtaan ja ulkopolitiikan johtoon. George Schultz oli Nixonin hallinnon veteraani ja Reaganin luottomies niin ulko- kuin talouspolitiikassa jo kesästä 1978 lähtien. Nixon lähetti Reaganille muistion 14. marraskuuta 1980 eli noin viikko vaalien jälkeen. Siinä hän epäili George Schultzin lojaaliutta ja ammattitaitoa Neuvostoliittoa vastaan. Koska Nixon tiesi, että hänen suosikkinsa Kissinger ei kelpaisi Reaganille, osui suositus Alexander Haigiin, joka saikin nimityksen ulkoministeriksi. Haig oli palvellut Nixonia Kissingerin varaulkoministerinä. Reaganin läheisin ystävä William Clark tuli varaulkoministeriksi ja Haigin päällystakiksi.
Valtiovarainministeriksi löytyi Donald Regan, joka oli Merril Lynch investointipankin hallituksen puheenjohtaja. Hän oli aikanaan puolustanut Nixonin veronkorotuksia ja siksi konservatiivien vierastama. Kuitenkin Reganista tuli kaikkein lojaalein ministeri ja tarjonnan taloustieteen kannattaja.
Puolustusministeriksi nimitetty jyrkkä liberaali Caspar Weinbergerkin löysi itsestään konservatiivin. Vuonna 1964 hän vielä kannatti Nelson Rockefelleria, Barry Goldwateria vastaan ja Kalifornian kuvernöörivaaleissa 1966 George Cristopheria, Reagania vastaan.
Myös veronmaksajien rahojen tuhlarina maineen saavuttanut Richard Sweiker muuttui konservatiiviksi ja tarkan dollarin mieheksi sosiaali- ja terveysministerinä. Valkoisen talon henkilöstöpäälliköksi tuli Fordin ja Bushin kannattaja James A. Baker III.
Reaganin hallinnon muutos oli useiden historioitsijoiden mielestä Yhdysvaltain historian parhaiten valmisteltu ja tehokkaimmin toteutettu.
Kirjoittaja on kansainvälisiin luonnonvarakysymyksiin sekä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian poliittiseen historiaan erikoistunut vapaa artikkelitoimittaja, Matti Hukari.
SDP:n punavihreä Stadi EI ole reilu - Tässä näitä "reiluuksia"
ke 26.03. 16:48
Presidentit Andrew Jackson, James Polk ja Donald Trump
su 23.03. 09:51
Uhraavatko globalistit seuraavaksi Suomen?
su 12.01. 00:48
Tp-Utva historian polttopisteessä
to 03.10. 15:30
Kultamunat ovat kuoriutuneet - Pisa-tutkimus paljastaa
ti 01.10. 14:12
