Blogi: Timo Vihavainen, ti 16.05.2017 08:06

Ylpeä ihminen ja kansakunta

Ylpeä ihminen ja kansakunta

 

Dostojevskilla oli upea kuva Venäjän kansasta, joka kaikessa syntisyydessään ja puutteellisuudessaan ehkä sittenkin sopi esikuvaksi korskealle Euroopalle. Venäjän voima oli nöyryydessä.

Puheessaan Puškinin patsaan paljastamisjuhlassa vuonna 1880 Dostojevski teki runoilijasta venäläisyyden suuren symbolin. Puškinia ei nyt ehkä voinut kovin nöyränäkään pitää, mutta kirjailija ei antanut tämän asian häiritä.

Puškin oli enemmän kuin yhden kansakunnan edustaja. Tässä suhteessa hän myös edusti venäläisyyden olemusta: venäläisethän olivat enemmän kuin kansakunta, itse asiassa he olivat ihmiskunta. Venäläinen ihminen, kurja syntinen oli kuitenkin Jumalankantajakansanedustaja, kaikki-ihminen, vsetšelovek.

Tulkitsen asian niin, että kaikkien muidenkin kansojen hyveet ja paheet mahtuivat laajaan venäläiseen sieluun, jolle myös kaikkinainen kansallinen pöyhistely oli aivan vierasta. Dostojevski ilmeisesti oletti, että juuri Venäjällä oli parhaiten noudatettu sitä vaatimusta, jonka Jumala ihmiselle asettaa: ”Nöyrry, ylpeä ihminen!”

(«Смирись, гордый человек, и прежде всего сломи свою гордость. Смирись, праздный человек, и прежде всего потрудись на родной ниве», вот это решение по народной правде и народному разуму.)

Se oli Venäjällä kansan omaa viisautta: oman ylpeyden kukistaminen ja omalla niityllä ahertaminen. Miksipä Venäjä olisi tarvinnut keneltäkään yhtään mitään, maata nyt ei ainakaan?

Dostojevski oli kaikesta päätellen syvästi vakuuttunut siitä, että ylpeä Eurooppa ei kyennyt ymmärtämään Venäjän politiikan epäitsekkyyttä Turkin sodassa, koska epäitsekkyyden ajatus oli sille mahdoton ajatus. Siksi Venäjää pelättiin ja vihattiin ja estettiin sitä saamasta Konstantinopolia. Mutta kerran se oli sen saava, tavalla tai toisella.

Kriittistä lukijaa ja jopa Dostojevskin ihailijaa saattaa tässä vaivata itsepäinen kysymys: mitä asiaa Venäjällä oikein oli sinne Konstantinopoliin? Eikös se ollut hieman kaukana kotoisilta niityiltä?

Saattaa olla, että kysymys on häpeämättömän eurooppalainen eikä mene asian ytimeen. Koko maailma toki kauhisteli niitä julmuuksia, joita kristikunnan viholliset toimeenpanivat Balkanilla ja tämä jos mikä velvoitti kristittyjä auttamaan veljiään. Kuten tiedetään, Länsi-Eurooppa sen sijaan asettui aina turkkilaisten tueksi. Se viimeistään riitti osoittamaan, että se oli moraalisesti mätä.

Mutta sikäli kuin asia koskee Venäjän kansan nöyryyttä ja kaikki-ihmisyyttä, on syytä varoa tekemästä tänään suuria johtopäätöksiä eilisen tai toissapäiväisen asiaintilan perusteella.

Mentaliteettiin kuuluvat asiat kuitenkin muuttuvat kuitenkin hitaasti. Ehkäpä Venäjän kansan nöyryys ja pyyteettömyys myös ulkopoliittisessa ajattelussa on säilynyt tai ainakin jotakin siitä?

Jossakin mielessä näin varmasti on. Neuvostoaikana juuri epäitsekkäästä aatteellisuudesta tuli Neuvostoliiton tavaramerkki. Proletaarinen internationalismi innoitti ainakin periaatteessa jokaista todellista neuvostokansalaista ja he olivat sankareita kaikki.

Dostojevskin aikoihin verrattuna erona oli, ettei kotoisesta niitystä puhuttu enää mitään. Koko maailman proletariaatti, ihmiskunnan sorrettu ja kärsivä osa sai apua ja tukea Neuvostojen maasta. Hitleriä kukistettaessa puna-armeijan sotilas ei pysähtynyt omalle rajalleen, vaan jatkoi vapautusmissiotaan, jossa moni uhrasi henkensä vieraan kansan vapauden puolesta.

Kuten kaikki vastaavat narratiivit, tämäkin on tietystä näkökulmasta totta ja toisesta taas ei. Siinä vaiheessa kun epäitsekäs auttaja saapuu vieraaseen maahan pyytämättä ja jopa vastoin sen kansan tahtoa, silloin tarvitaan tuota Dostojevskin hehkuttamaa kykyä asettua vieraiden kansojen asemaan. Silloin otetaan vsetšelovekista mittaa.

Venäjällä on aikoinaan paljon puhuttu myös kahdesta käsitteestä, nimittäin jumalihmisestäja ihmisjumalasta.

Ne ovat hämäävän lähellä toisiaan, mutta itse asiassa toistensa vastakohtia. Ihmisjumala on rienausta, jossa rajallinen ja puutteellinen ihmisolento asetetaan hänelle kuulumattomaan Jumalan asemaan ja aletaan tuomita maailmaa hänen tarpeistaan ja kyvyistään käsin.

Jumalihminen taas on oikeasti jumaluutta lähenevä ja siihen pyrkivä ihminen, jolle käsittääkseni on läheinen myös tuo Dostojevskin nöyryyden vaatimus. Koska hän edustaa aitoa pyyteettömyyttä, on kaikki itsekkyys hänelle vierasta. Eihän sellainen Jumalalle kuulu.

No, tähän en halua tässä paneutua, toivottavasti en ole asiaa ihan tyystin väärin ymmärtänyt. Joka tapauksessa se tuli mieleeni, kun ajattelin ylpeän vsetšelovekin mahdollisuutta. Sellainen olentohan olisi kaiketi rienaaja, joka tosiasiassa korottaisi oman näkökulmansa jumalalliseksi ja vaatisi kaikkia sitä kumartamaan ja noudattamaan.

Tässä muutama päivä sitten nämä asiat joka tapauksessa tulivat mieleeni, kun katselin, millä viattomuudella jotkut ihmiset näköjään juhlivat oman kansansa narratiivia toisessa maassa, jonka narratiivi olennaisesti poikkeaa heidän näkemyksestään ja on sen kanssa jopa sovittamattomassa ristiriidassa.

Vaikka sovittamistahan tässä juuri tarvitaan. Itselleni ei ole koskaan tuottanut vaikeuksia ymmärtää, että ns. suuri isänmaallinen sota on useimmille venäläisille pyhä asia kaikesta brutaalisuudestaan huolimatta ja jopa sen takia.

Hyvät venäläiset sotakirjat kertovat pitkälti sen saman tarinan kuin kaikkien muidenkin kansojen hyvät sotakirjat. Helvetti on helvetti ja normaali ihminen haluaisi kaikin mokomin olla sieltä mahdollisimman kaukana. Siitä estää sekä solidaarisuus vertaisryhmää kohtaan että suuri solidaarisuus omaa kansaa kohtaan.

Ernest Renanin kuuluisan määritelmän mukaan kansakunta on jokapäiväinen kansanäänestys. Jos kansa haluaa kestää kärsimykset yhdessä ja elää yhdessä myös tulevaisuudessa, se näyttää sen tulikokeen hetkellä.

Tähän voidaan sanoa, että puna-armeijalaisella ei ollut paljon valinnanvaraa. Vihollinen ampui usein harhaan, mutta omat osuivat aina.

Olihan se näinkin, mutta eri kansoilla on ollut siitä huolimatta eroja. Puna-armeijassa oli myös paljon tyytymättömiä, jotka eivät halunneet äänestää Neuvostoliiton puolesta. Aikoinaan asia kiistettiin, mutta nyt se tunnetaan paljon paremmin.

Sodan jälkeen Stalin heitti suomalaisille komplimangin vertaamalla heitä belgialaisiin, joita mollasi luultavasti aivan suotta. Joka tapauksessa hän näyttää täysin ymmärtäneen sen, ettei Neuvostoliiton narratiivi tuossa sodassa ollut kaikille (ainakaan suomalaisille) myytävissä eikä edes yleispätevä.

Venäjän kansaa Stalin taas kiitti maljapuheessaan sodan jälkeen ja totesi, että moni muu kansa olisi jo luopunut taistelusta. Hän ei sanonut ääneen, että tarkoitti taistelua, jotka käytiin niin lahjattoman ja brutaalin johdon alaisena, mutta eivätköhän kuulijat asian ymmärtäneet.

Mutta kaukaa katsoen asiat näyttävät saavan aivan uuden hahmon. Jo parikymmentä vuotta sitten erinäiset rintamamiehet, Viktor Astafjev muun muassa, sanoivat, että sotahistorioita lukiessa tulee epätodellinen tunne ja luulee olleensakin jossakin aivan toisessa sodassa kuin siinä, mitä nuo kirjat kuvaavat.

Nyt ovat sitten vunukat marssilla ja melkoinen osa heistä näyttää kuvittelevan, että toiseen maailmansotaan on olemassa vain yksi oikea ja pyhä näkökulma ja että se on suuri puolustustaistelu fasismia vastaan ja sen kukistaminen epäitsekkäästi ja valtavin uhrein.

Tässä tietenkin leikataan historiasta pois vuosien 1939-41 yhteinen ryöstöretki Hitlerin kanssa, mutta ei sekään minun mielestäni vähennä tuon puolustustaistelun arvoa oman maan ja valtakunnan kannalta. Mutta eihän sen aikakauden koko historia silti tähän taisteluun mahdu. Ei se ole mikään vsjaistorija, jota kaikilla on velvollisuus kumartaa ja pitää omana menneisyytenään.

Dostojevski on ristiriitainen nero, mutta ristiriitaistahan tämä elämäkin on, luoja paratkoon. Eiköhän tässä maailmassa, myös Venäjällä, olisi juuri nyt tilausta vastapuolen näkökulmaan tutustumiselle ja sen tunnustamiselle?

Sota oli ennen muuta hirveä onnettomuus ja sellainen paluu barbariaan, että sillä hekumoiminen todistaa vain ihmisen alennustilasta ja edesauttaa sellaisen syntymistä.

Olen huomannut jossakin venäläisessä julkaisussa tunnuksen ”Ei ole syytä katua vaan ylpeillä!” (не каяться а гордиться!).

Venäjän kansalliset traditiot antaisivat aihetta parempaan. Sodalla ylpeily on ennen muuta saatanallista epäjumalanpalvelusta, mikä olisi syytä ymmärtää. Jokaisella kansalla on oma historiansa ja omat uhrauksensa, joiden osaksi kyllä tulee tietynlaista pyhyyttä ja se taas on ymmärrettävää.

Se, joka haluaa kansakuntaan kuulua, hyväksyy tämän ja se, joka ei niin tee, asettuu itse sen ulkopuolelle. Patriotismi omissa mielekkäissä rajoissaan on hyvä ja myönteinen voima, jonka puuttuessa valtion kansalaisista tulee vain joukko omaa etuaan etsiviä barbaareja.

Chauvinismi ja oman kansakunnan nostaminen kaiken universaaliksi mittapuuksi sen sijaan ovat se synti henkeä vastaan, jonka tekijöille ei ole syytä antaa anteeksi tässä elämässä ei edes mahdollisessa tulevassa.

Palataan nyt sitten vain Renaniin ja siihen Dostojevskiin, joka kerran sanoi ”Nöyrry, ylpeä ihminen…”

Timo Vihavainen ti 16.05. 08:06

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Venäjän synnit

Klo 16:03.

Sheriffit tulevat!

pe 15.12. 10:05

Joulukertomus, osa II

to 14.12. 08:38

Joulukertomus, osa I

ke 13.12. 12:59

Pietarin joulukuu

ti 12.12. 14:38

Kulttuurin perässä naapurissa

ma 11.12. 08:16

Mitä on sota Suomelle?

ke 06.12. 08:50

Mies suomalainen

ma 04.12. 13:46

Nyt vain toimeen!

su 03.12. 13:15

Kun hovista kartano tuli

la 02.12. 12:29

blogit

Vieraskynä

Muslimijohtajat muotoilevat Jerusalem-strategiaansa

la 16.12.2017 16:07

Juha Ahvio

USA:n presidentti Donald Trump tunnusti Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi

pe 08.12.2017 13:21

Professorin Ajatuksia

Kuinka lopettaa vihervasemmistolainen mielipidediktatuuri?

la 16.12.2017 16:02

Jukka Hankamäki

Rotudenialismin lyhyet jäljet

to 14.12.2017 08:39

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Sotilaat poliisin avuksi

ti 10.10.2017 12:58

Henry Laasanen

Heikko ja naisellinen mies ei kelpaa

pe 15.12.2017 06:59

Arto Luukkanen

Niinistö - Iso Vilunki!

to 14.12.2017 17:25

Mika Niikko

Valtion rahoittamaa Jumalan pilkkaa

pe 24.11.2017 12:47

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Iltalehti, missä todisteet Pekka Haaviston "syyttömyydestä"?

su 19.11.2017 09:30

Heikki Porkka

Hämmästyttävän epäluotettava Yle

pe 15.12.2017 21:24

Olli Pusa

EU Suomen turvallisuusuhkana

pe 15.12.2017 21:30

Alan Salehzadeh

Iran lähettää afgaanipakolaiset sotimaan Syyriaan

ke 08.11.2017 12:23

Janne Suuronen

Teoston Suomi 100 vuotta onnittelut

to 30.11.2017 11:23

Reijo Tossavainen

Hesarista tuli punavihreiden mitään kaihtamaton äänitorvi

la 16.12.2017 01:10

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Venäjän synnit

la 16.12.2017 16:03

Matti Viren

Paha saa palkkansa, vai saako?

ma 20.11.2017 12:49