Blogi: Timo Vihavainen, ke 10.05.2017 12:25

Aaveita näkyvissä

Aaveet liikkeellä

 

Lempirunojani on Alfred Tennysonin Kevyen prikaatin hyökkäys (Charge of the Ligh Brigade). Siinähän sankarien uljuus itse asiassa voittaa kuolemankin, ei enempää eikä vähempää.

Aluksi näyttää siltä, että tulossa on tavanomainen taistelu:

Half a league, half a league,

Half a league onward,

All in the valley of Death

   Rode the six hundred.

“Forward, the Light Brigade!

Charge for the guns!” he said.

Into the valley of Death

   Rode the six hundred.

 

Se league muuten tarkoittaa tässä pituusmittaa, noin 5,5 kilometriä, mikäli käytetään modernin maailman mittoja, jotka Ranskan vallankumous on meille antanut.

Hyökkäys tapahtuu Krimin sodassa, Balaklavassa, joka antoi nimensä myös suojaavalle päähupulle. Kyseessä on siis kevyt ratsuväki, nopea ja suojaamaton, lähinnä sapeleilla, mutta myös peitsillä aseistettu. Riivatun kallis eliittiaselaji se oli, etenkin merten taakse lähetettynä.

No, kuten sodassa niin tavallista on, joku isompi kiho hölmöili taas korkealla pallillaan, mutta eipä siinä rivimiehen asia ollut jäädä päätöksiä fundeeraamaan: ei muuta kuin mene ja tee, vaikka henki menisi:

“Forward, the Light Brigade!”

Was there a man dismayed?

Not though the soldier knew

   Someone had blundered.

   Theirs not to make reply,

   Theirs not to reason why,

   Theirs but to do and die.

   Into the valley of Death

   Rode the six hundred.

 

Kuten odottaa saattoikin, vastapuoli teki sekin velvollisuutensa ja niinpä oli kylmää kyytiä luvassa niin miehille kuin hevosille:

Cannon to right of them,

Cannon to left of them,

Cannon in front of them

   Volleyed and thundered;

Stormed at with shot and shell,

Boldly they rode and well,

Into the jaws of Death,

Into the mouth of hell

   Rode the six hundred.

 

 

Vanhan kansan tykit olivat nekin aikamoisia aseita, etenkin ladattuina kartesseilla, jotka hujauttivat kilokaupalla karkeita hauleja satojen metrien päähän. Mutta niitä päin ratsastaminen kuului sinänsä ammattiin, joten siitä ei kannattanut valittaa. Sapeleilla silputtiin kuulemma kyllä vihollisen tykkimiehiä, mutta eihän se mihinkään riittänyt. Ongelma olikin siinä, että nyt oli vastustajan vuoro iloita nappisuorituksesta:

Flashed all their sabres bare,

Flashed as they turned in air

Sabring the gunners there,

Charging an army, while

   All the world wondered.

Plunged in the battery-smoke

Right through the line they broke;

Cossack and Russian

Reeled from the sabre stroke

   Shattered and sundered.

Then they rode back, but not

   Not the six hundred.

 

 

Suunnitelman mukaan kaarrettiin sitten takaisin, mutta ei kyseessä enää ollutkaan sama porukka.

Stormed at with shot and shell,

While horse and hero fell.

They that had fought so well

Came through the jaws of Death,

Back from the mouth of hell,

All that was left of them,

   Left of six hundred.

 

 

Runosta päätellen hyökkääjistä jäi jäljelle vain muisto, mutta sepä olikin sitäkin upeampi:

When can their glory fade?

O the wild charge they made!

   All the world wondered.

Honour the charge they made!

Honour the Light Brigade,

   Noble six hundred!

 

 

Itse asiassa koko prikaati ei muuttunut haamuiksi. Parisataa miestä joutui pois rivistä ja kolme ja puolisataa hevosta menetettiin.

Mikäli nyt asiaa tarkastellaan viileästi, niin koko homma merkitsi ennen muuta suuria ja turhia tappioita. Lentäväksi lauseeksi onkin jäänyt tuo ”somebody had blundered”.

Toisaalta kuolema moisessa mielettömässä hässäkässä herättää spontaanisti jonkinlaista ihailua. Ranskalainen kenraali sanoi siitä -kenties kateellisena- että onhan se komeata (magnifique), mutta ei se ole mitään sotaa, vaan hulluutta. Kalliiksi kävi sotilaallinen glooria, mutta niin aina. Joka tapauksessa nyt oli, mistä runoilla.

Banaali tosiasia on, että suurimpia tappioita kärsineistä yksiköistä yleensä tulee kulttijoukkoja, joiden perinnettä vaalitaan erityisellä innolla ja ylpeydellä. Tämä toimii kaikkialla.

Tämä tuli vain mieleeni katsellessa ns. voiton päivän juhlintaa.

Tuntuu ihan siltä, että sota, sitten kun siihen on tarpeeksi välimatkaa, alkaa elää ihmisten mielessä kummallista haamuelämää.

Sitten, kun kaikki siihen luonnollisesti liittyvät asiat eivät enää voi häiritä valikoimasta ajan sekamelskasta tarkoituksenmukaisesti ihan tiettyä osaa, tislataan löyhkäävästä mäskistä kirkas ja kaunis sankaritarina, jonka jalosta tuoksusta ei enää löydä alkuperäistä sikunaa.

Tämä luultavasti palvelee alkukantaisessa mielessämme jotakin tarvetta ja kukapa ei sopivassa nousuhumalassa tunnistaisi komean sotilasmarssin tenhoa. Onhan sillä ainakincamp-arvoa.

Vaarana onkin vain, että tuota valheellista huumetta vedetään pää täyteen ja tuota kiiltokuvaa aletaan pitää alkuperäisen todellisuuden enemmän tai vähemmän tarkkana kopiona.

Se sukupolvi, joka sodan olimkokenut ja tunnisti sen Väinö Linnan Tuntemattomasta, ei tähän halpaan mennyt. Sitäkin masentavampaa on, että pöytä näyttää taas puhtaalta. Sotaa ei muista enää kukaan ja niinpä sitä näköjään yhä useammin pidetään normaalina ja asiaankuuluvana tapana hoitaa asioita.

Tässä naapurin voitonpäivän juhlinnassa on yhä useammin aivan falskeja piirteitä ja muistuttaa usein pelkkää pilkantekoa historiasta, josta ei tiedetä eikä ymmärretä.

Täytyy myöntää, että valopilkku kaiken epä-älyllisen sodan romantisoinnin keskellä oli marsalkka Ivan Konevin hahmo, jonka puheenvuoron ”Jo riittää riemuitseminen!”(«Хватит ликовать!») http://politolog.net/analytics/xvatit-likovat-ili-pobeda-glazami-polkovodca-bloger/.

useampikin kirjoittaja oli kaivanut esille.

Mitäpä syntiä salaamaan. Eivät venäläiset ainoita sotaa typerästi juhlivia ihmisiä ole. Sitä paitsi heillä tietenkin oli omaan sotaansa (sikäli kuin se oli puolustussotaa) pätevä syy ja myös sen tuloksella oli maailmanhistoriallinen merkitys, jonka varjopuolista en juuri tässä kohtaa halua keskustella.

Jokaisella kansalla on omaan sotaansa oma näkökulmansa ja vain idiootit kuvittelevat, että tämä merkitys voisi olla kaikilla sama.

Tärkeää olisi, että tämä näkökulma ei kenelläkään muuttuisi naiivin yksiniitiseksi sankaritarinaksi. Tennysonin urhojen uhri oli turha, kuten tiedämme. Olisi ollut viisaampaa kaartaa takaisin niin pian kuin mahdollista ja kukaties iskeä sitten jossakin sellaisessa paikassa, missä se olisi ollut mielekästä. Koko kevyen prikaatin operaatio oli ennen muuta suuri munaus (somebody had blundered).

Mikäli sellaiset ovat kyllin suuria, niistä muodostuu helposti hölmöille palvonnan kohde. Kerran näytti jo siltä, ettei tällainen enää Euroopassa toimisi, mutta, ikävä kyllä, kulttuurimme on viime aikoina taas ollut kovaa vauhtia taantumassa.

Timo Vihavainen ke 10.05. 12:25

Kommentit: 0



Kommentoidaksesi sinun
täytyy ensin kirjautua:


Jos sinulla ei ole vielä tunnuksia, voit liittyä joukkoomme ostamalla kommentointioikeuden:
Oikea Kommentointi 6kk, 19,90 €
Voit halutessasi kommentoida nimimerkillä.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07. 12:51

Kiivailijan kronikka

ke 12.07. 09:44

Aikansa sankari

ma 10.07. 18:37

SM-kisat

su 09.07. 16:11

Kommunikatiivinen toiminta

pe 07.07. 20:56

Hallitse Britannia!

ma 03.07. 11:14

Oskarin seikkailuja

su 02.07. 13:09

Tolvanat ja nykyaika

ke 28.06. 23:45

Herra Kekosen suhteet Moskovaan

ti 27.06. 22:09

Pyhä yksinkertaisuus

ti 27.06. 00:16

blogit

Vieraskynä

Relativismi vs. eurooppalaiset arvot

ke 21.06.2017 10:42

Juha Ahvio

Jatkoa vaarallinen vihreä valhe -keskustelulle

ti 04.07.2017 19:31

Professorin Ajatuksia

EU ja Suomen metsävarat

pe 14.07.2017 12:30

Jukka Hankamäki

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

la 08.07.2017 10:54

Petteri Hiienkoski

Kolme vuotta ilmastotuhoon eli voiko ilmastonmuutosuutisointiin luottaa?

su 16.07.2017 11:20

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Bill Gatesistakin tullut "elämäm koululainen"?

to 06.07.2017 14:23

Piia Kattelus (kesk.)

Ruotsin poliisin hätähuuto

ti 11.07.2017 10:15

Henry Laasanen

Jos haluat tietää huumorista ja seksuaalisesta vallasta, älä kysy paksulta feministiltä

to 20.07.2017 07:43

Arto Luukkanen

Epäilen Pekka Haavistoa vihapuheesta

pe 14.07.2017 12:49

Mika Niikko

Sateenkaari ja puolikuu

su 02.07.2017 23:22

Musta Orkidea

Älkää erehtykö luulemaan, että koko maailma ajattelee länsimaalaisittain

to 20.04.2017 20:11

Mikko Paunio

Konsensus maahanmuuttopolitiikkaan nyt - Totuusmedia pelaa vaarallista peliä suomalaisen yhteiskunnan kustannuksella

to 20.07.2017 15:46

Heikki Porkka

Kyldyyriä, kyldyyriä kouluajoilta

ti 18.07.2017 10:46

Olli Pusa

EU:n ytimessä?

pe 14.07.2017 12:52

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Tuoko Trumpin ja Putinin yhteistyö rauhan Syyriaan?

ke 12.07.2017 09:53

Janne Suuronen

Venezuela, media (Yle) ja nälänhätä

su 16.07.2017 14:55

Reijo Tossavainen

Pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan. Loikkarit mahtuvat virhemarginaaliin.

to 20.07.2017 07:52

Jessica Vahtera

Et tu, Brute?

pe 16.06.2017 10:02

Pauli Vahtera

Vaalimuistoja

ma 17.07.2017 11:31

Timo Vihavainen

Myrkyllisiä suhteita

pe 14.07.2017 12:51

Matti Viren

Aamulehden Orwell-päivitys

ma 03.07.2017 21:45