Blogi: Timo Vihavainen, ti 11.04.2017 22:09

Kulttuurisodan rintamilta

Culture Wars

 

Timo Hännikäinen, Lihamylly. Kiuas 2017, 175 s.

World Values Survey on muuan kunnianhimoisimmista ja kattavimmista ihmisten arvostuksia kartoittavista projekteista. Se näyttää antavan mahdollisuuden väittää, että jokainen riittävästi modernisoitunut yhteiskunta muuttuu enemmän tai vähemmän Ruotsin kaltaiseksi: avoimeksi ja suvaitsevaksi, eloonjäämisarvojen sijaan itseilmaisua korostavaksi.

Ihmiskunta joutuu siis kulkemaan pitkän kulttuurisen taipaleen alhaalta Somaliasta ylös Ruotsiin. Pakko se on tehdä, mutta onhan se myös vaivan väärtti.

Liioittelen vain vähän. Mikäli maailmanhistorian kehitys todella vie lainomaisesti tuohon tiettyyn suuntaan, on edistys joka tapauksessa sittenkin tosiasia, toisin kuin tässä vielä hiljattain usein ajateltiin. Vähintäänkin edistys on jotakin objektiivista yhteiskunnallisesti, olkoonkin että esimerkiksi taloudessa olisi syytä taantua tuottamaan yhä vähemmän ja vähemmän, jotta myös saastutettaisiin vähemmän.

Edistyksen ja taantumuksen välinen ristiriita on jyrkempi ja sovittamattomampi kuin mikään muu. Mikäli taantumus aiheuttaa sen, että kenties miljoonat ihmiset joutuvat tarpeettomasti elämään vanhanaikaisessa maailmassa, on se niin sanoakseni synti henkeä vastaan, jota ei voi saada anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa. Neuvostoliitossa taantumuksen edustajista käytettiin nimitystä kansan viholliset, mikä olikin oikein osuva termi.

Kun 1960-luvulla opiskelin sosiologiaa, minua imponoivat monet uuteen, pluralistiseen yhteiskuntaan liitetyt asiat. Sellainen oli orgaaninen solidaarisuus, joka syntyi, kun yhteiskunnan kaikki jäsenet tunsivat tarvitsevansa tuota yhteiskuntaa ja siitä ja sen vapaudesta hyötyvänsä. Sellainen solidaarisuus oli jopa lujempaa, kun kasarmikurilla ja kielloilla kuunaan voitaisiin saavuttaa.

Toinen kiinnostava seikka oli ajatus ideologioiden ehtymisestä. Kysymys oli siitä, että koska ihmisten halut ja tarpeet olivat pohjimmiltaan rationaalisia, tuli kysymys niiden saavuttamisesta luonteeltaan tekniseksi. Itse asiassa koko ristiriitaisten intressien sovittelu voitiin hoitaa rationaalisella mekanismilla ja unohtaa irrationaalinen hammasten kiristely.

Samaan kokonaisuuteen liittyi vielä rangaistusperiaatteesta luopuminen kriminologiassa ja idea yleisestä mielihyvän maksimoinnista yhteiskunnassa, joka sulki piiriinsä kaikki sen jäsenet, myös vangit. Samassa kansankodissa sitä asuttiin ja samoja ihmisiä oltiin eli halujemme tyydyttäjiä.

Tulipa oikein hyvä mieli, kun noita luki ja näki kaiken kauniin ympärillään toteutuvan. Irrationaaliset intohimot ja obskurantismi ikään kuin sulivat silmissä nopeaan tahtiin. Uskovaiset painuivat nopeasti ja peruuttamattomasti marginaaliin ja vaikka opiskelijapiireissä alkoi totinen saarnahenki vallata alaa, oli mahdollista ajatella sen olevan pohjimmiltaan rationaalista, kuten se itse väitti.

Mutta eihän se niin ollut. Militantti edistyksellisyys oli niin totaalisen vihamielinen erinäisille ideologiaansa sopimattomille faktoille, että asenne muistutti jo hihhuleiden ja kveekarien arvostamaa ja tavoittelemaa sieluntilaa.

Merkittävää oli, että nimenomaan viha oli se tunne, joka nostettiin ylitse muiden. Lisäksi tosin kyllä oli noita hippejä, mutta he tuskin näyttivät paljon tajuavan ympäristöstään kunhan mukelsivat mantrojaan. Sellaista liikettä ei tarvinnut eikä voinutkaan ottaa ihan vakavasti.

Se suuri 1960-luvun kapina järisytti niin Eurooppaa kuin Amerikkaa. Meilläkin myytiin ja jopa ostettiin Rautatiekirjakaupasta kallista Ramparts-lehteä ja kaikenlaista edistyksellistä makulatuuria kierteli kädestä käteen, vaikkapa nyt Playpower-niminen hengentuote.

Taistolaisuus tuli ja meni, mutta sen päälle kasatut mullat osoittautuivat kovin kevyiksi. Kun Yhdysvalloissa alkoivat kulttuurisodat, haluttiin meilläkin ehdottomasti sinne mukaan. 1960-luvulla meillä oli ensin poltettu sotilaspasseja ja sitten menty armeijaan opiskelemaan tulevassa vallankumouksessa tarpeellisia taitoja. Tämä muutos kuvasi siirtymistä amerikkalaisista (kuviteltuihin) neuvostoliittolaisiin ihanteisiin, aina silti edistyksen puolella.

Amerikassa Culture War näyttää olevan 1990-luvulla syntynyt käsite. Siinä ovat siis edistys ja taantumus taas vastakkain, kuten ennenkin. Koska yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin ovat monessa suhteessa erilaisessa asemassa, pyrkivät he luonnostaan kannattamaan myös monia erilaisia arvoja.

Tämä ei kuitenkaan sitten enää sovi. Kuten Spartassa aikoinaan julistettiin silloin tällöin sota helootteja vastaan, hyökätään jenkeissä ja niiden henkisissä siirtomaissa aina silloin tällöin myös omaa alhaisoa vastaan. Juuri nyt siellä on kuumat paikat, miksei siis meilläkin?.

Erikoista kyllä kulttuurisodan liberaaliksi itseään nimittävän osapuolen pyrkimyksenä näyttää olleen ja olevan sellaisen tilanteen aikaansaaminen, jossa kaikki ovat omaksuneet samat liberaaleiksi nimitetyt arvot, jotka sitä paitsi poikkeavat olennaisesti perinnäisestä liberalismista.  Pyritään siis lyömään läpi uusi normaali.

Vastoin vanhaa pluralismin perusajatusta katsotaan, että voi olla olemassa vain yhdenlaisia legitiimejä mielipiteitä. Muita vastaan tulee taistella ja kun kerran kysymys on koko historian eli laajemmassa mielessä olemassaolon perusasiasta, tulee taistella kaikin keinoin. Vaara uhkaa koko ajan ja vastarinta saattaa yllättää.

Tämä on siis asetelmaltaan totaalista sotaa. Kuten joku vielä saattaa muistaa, Tiedonantaja-niminen lehti jäi joskus kiinni valheesta, mikä nyt ei toki ollut harvinaista. Harvinaista rehellisyyttä sen sijaan osoitti tällä kertaa päätoimittaja, joka selitti, että lehden ajamat asiat ovat niin hyviä, että niitä kyllä voi tukea valheillakin.

Huomattakoon, että totaalisessa sodassa valhe on täysin legitiimi ase ja sitä pyritään käyttämään maksimaalisen tehokkaasti. Sehän ei edes ole niukka hyödyke, toisin kuin nuorten miesten henki ja terveys, joita niitäkään ei viime kädessä säälitä, mutta eiväthän ne loputtomiin riitä.

Mutta asiaan. Timo Hännikäinen on nuoren polven terävimpiä intellektuelleja, joka sitä paitsi ei ole halunnut pitää valtavirrasta poikkeavia ajatuksia omana tietonaan.

Seurauksena on ollut mielikuvituksellinen ajojahti, jota tekisi mieli verrata lähinnä Solženitsynin Venäjällä aikoinaan osakseen saamaan käsittelyyn.

Olisi kovin hullunkurista lukea, mitä kaikkea liberalismin nimissä toimivat henkilöt ovat kehdanneet tehdä, ellei ymmärtäisi, mitä se kohteelle itselleen on merkinnyt.

Kuten Solženitsynin tapauksessa vainoajien tavoitteena ei ollut vain henkilön tuhoaminen, vaan myös hänen henkensä ja henkisen vaikutuksensa mitätöinti. Kaikkia keinoja käytettiin, fyysistä eliminointia lukuun ottamatta, mutta hengen maailmassa se ei olekaan tehokasta eikä edes olennaista.

Kuten kirjoittaja toteaa, joskus maailmassa saatettiin suomalaisissa kulttuuripiireissä sentään vielä kokoontua saman pöydän ääressä, vaikka mielipiteet olisivat olleet keskenään jyrkästi ristiriitaisia. On kovin paradoksaalista, että juuri tänä päivänä sellainen ei edistyksen kärkijoukkoon pyrkivien tolvanoiden mielestä käy lainkaan laatuun. Sen sijaan vihollinen pyritään eristämään kaikin keinoin.

Nämä keinot ovat asioita seuranneille tuttuja. Kaikenlaiset kuiskuttelut, irtisanoutumisvaatimukset, leimaamiset ja uhkailut ovat perintöä jo puolen vuosisadan takaa. Historiallinen uutuus sen sijaan oli, että jo myönnetyn apurahan maksamista vaadittiin peruutettavaksi.

Ehkäpä tätä voi verrata toiseen innovaatioon, vaatimukseen lentokoneen tankanneen öljy-yhtiön boikotoimisesta. Tämä näet osaltaan edesauttoi suomalaisten viranomaisten päätösten toimeenpanoa… Uutta aikaa me elämme, on se uskottava.

Typeryyden valta on niin mahtava ja sen syvyys niin suuri, että asiaa ei tee mieli uskoa todeksi, mutta pakkohan se on.

Toki Hännikäinen itse oli provosoinut vainoojiaan. Osittain kyseessä on ollut karnevalistinen porvarin säikyttely, jota yleensä on pidetty puolipakollisena kulttuurihenkilön rekvisiittana. Pahin munaus tuli sitten tehtyä muutaman päivän känniputkessa. Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanoivat jo muinoin latinistit. Siinä anteeksipyynnöt auttaneet ei.

Mutta vaikka ajat eivät ole kuin ennen, löytyy tästä kaikesta paljon tuttuakin. Suomenkielisen kirjallisuuden parhaat muistelmat kirjoittanut sosiaalipsykologian emeritusprofessori Kullervo Rainio huomasi aikoinaan, että käynnissä oli informaatiosota. Yksinäisenä sutena hän uskalsi käydä vastarintaan ja oli koko ajan pahasti alivoimainen, mutta loppujen lopuksi sekin sota voitettiin. Voittajaksi selvisi siis terve järki.

Miten käy tällä kertaa, on tietenkin vielä ratkaisematta. Aidon intellektuellin tavoin Hännikäinen ei hyväksy sodan logiikkaa hengen tanterilla. Vihollisen vihollinen ei ole ystävä, mikäli hän on moraalisesti kelvoton eikä kunnioita totuutta ja muita rehellisiä taistelutapoja.

Joka tapauksessa on syytä muistaa, että nyt, kuten ennenkin, Suomen tapahtumat ovat sidoksissa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Olemme täällä paljolti samojen haasteiden edessä kuin ihmiset muualla maailmassa. Se, mitä siellä tapahtuu, voi olla myös meille keskeisen tärkeää. Kukapa ratkaisi esimerkiksi taistolaisuuden kohtalon?

Trump tai edes Putin eivät Hännikäisen mielestä kuitenkaan ole kelpo liittolaisia tai oppaita traditionalistille. Onko heillä puhtaat aseet?

Hännikäinen ei viittaa Mannerheimiin eikä tämän ”puhtaan valkoiseen” (candidus) miekkaan, mutta itse traditionalismin asiaa hän pitää oikeutenaan ja velvollisuutenaan kannattaa.

Kirja on juuri niin säkenöivästi kirjoitettu ja oivaltava kuin tekijältä voi odottaakin. Samalla se on erään tietyn, murheellisen vaiheen kuvaus maamme kulttuurin kehityksessä

Mielipideilmasto taitaa kuitenkin olla muuttumassa toiseen suuntaan kuin mainstreaminsoturit haluaisivat. Asiaa tuskin loppujen lopuksi ratkaistaan millään henkiselä areenalla.

Käänne syntynee viimeistään jossakin kehityskaaren kohdassa, kun oivalletaan, että mikäli Somalia ei muutukaan uudeksi henkiseksi Ruotsiksi, vaan sen sijaan sen kansalaiset fyysisesti muuttavat Ruotsiin, ei WVS:n skenaario edistyksestä voikaan enää toteutua. Sen sijaan syöksytään suoraan kohti taantumusta nimenomaan liberaalien arvojen kannalta katsottuna.

Timo Vihavainen ti 11.04. 22:09

Kommentit: 0



Kommentointi on tilapäisesti pois käytöstä ohjelmistopäivitysten vuoksi. Palvelimille tehtiin DDoS hyökkäys 26.10.2017 jonka johdosta palvelimet asennettiin uusiksi ja kommenntointiratkaisu joudutaan toteuttamaan eri tavalla. Pahoittelemme keskeytystä kommentoinnissa. Sillä välin kirjoituksia voi kommentoida Facebook sivullamme.

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Bashkiirit ja Suomi

ke 21.02. 20:32

Muuan aikalaiskuvaus

ti 20.02. 17:48

Määrä ja määrättömyys

ma 19.02. 10:19

Suutarikin, suuri viisas

su 18.02. 06:04

Yliopisto muutoksen kourissa

pe 16.02. 19:16

Hulluuden voidaan todeta pääseen irti, mutta selittääkö se vielä mitään?

to 15.02. 16:58

Valtio ja kapina

ke 14.02. 10:50

Rikinkeltainen taivas

ma 12.02. 17:13

Onnitteluja tuli

su 11.02. 13:02

Aisankannattamisen peruskysymyksiä

la 10.02. 14:41

blogit

Vieraskynä

Postmodernismin kritiikki - Jordan Peterson

ke 21.02.2018 20:37

Juha Ahvio

Uusimman ajan ensimmäinen kansanmurha kohdistui kirkkoon ja kristittyihin

pe 16.02.2018 19:19

Professorin Ajatuksia

Työttömyysaste - aktivimallin toimivuuden mittari

ke 21.02.2018 20:12

Jukka Hankamäki

Mykistävän typerää turvapaikkapolitiikkaa

su 18.02.2018 06:11

Petteri Hiienkoski

Kristinusko ja islam X: Allah on Raamatun Jumalan irvikuva

ke 06.12.2017 08:52

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Kutsutaan romanit Suomeen ja testataan Helsingin päätös

la 02.12.2017 20:53

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Sukupuolineutraali muoti - mitä se on?

ti 23.01.2018 06:34

Arto Luukkanen

Uganda-Suvi ja suomalaisen korruption sudet?

ti 20.02.2018 18:02

Mika Niikko

Yksi äiti, kaksi äitiä, kolme äitiä

ke 21.02.2018 20:30

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Avoin kirje päätoimittajille ja JSN:lle

ke 07.02.2018 16:53

Heikki Porkka

Kokoomuslaista rehellisyyttä

to 22.02.2018 10:16

Olli Pusa

USA:n vaalit ja Venäjä

su 18.02.2018 11:40

Alan Salehzadeh

Näkökulma: Turkin hyökkäys Pohjois-Syyriaan ruokkii konfliktia ja synnyttää pakolaisia

la 27.01.2018 19:25

Janne Suuronen

Hurstin valinta

la 27.01.2018 15:30

Reijo Tossavainen

Orpo: "Pakolaisten maahantulon motiivien arvostelu rasismia"

ke 21.02.2018 20:20

Jessica Vahtera

Tehkää enemmän töitä, siskot!

ke 01.11.2017 09:55

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Bashkiirit ja Suomi

ke 21.02.2018 20:32

Matti Viren

Plagiointi

pe 19.01.2018 16:36