Kuntavaalitenttien katsominen on turhauttavaa, koska suurin osa asioista käsittelee valtakunnanpolitiikkaa, eikä suinkaan kunnissa tehtävää politiikkaa. Puheenjohtajat vetelevät linjoja leveällä pensselillä asioista, joista kunnilla ei ole päätösvaltaa. Oppositio räksyttää vihaisena ja hallitus yrittää puolustautua itsetyytyväinen hymy kasvoillaan.

Sataan kertaan toistettujen väittämien sijaan mielenkiintoisempaa on tarkastella puheenjohtajien tuottamia mielikuvia. Analyysi aiheesta löytyy myös puheviestinnän professori Pekka Isotaulukselta, jonka kanssa en ole samaa mieltä.

Isotauluksen mukaan Li Andersson oli viimeisen tentin vahvin.

 

–  Andersson on erittäin vakuuttava ja parantanut koko ajan.

Mielestäni Andersson oli tentin suurin pettymys, koska Andersson paasasi koko tentin ajan narisevalla "vihaisen vaimon" nuotilla, vaikka parhaimmillaan Andersson osaa olla kepeä ja kuplivan hauska. Miehet inhoavat vihaisen vaimon nuottia: "Missä olit näin myöhään, sinun piti olla kotona jo kymmeneltä. Olet taas ihan päissäsi blaa, blaa, blaa..."

Anderssonin nuotti johtuu luultavasti altavastaajan asemasta itsevarmasti myhäilevien isojen poikien puristuksessa. Naisten katoava itseluottamus miehiä vastaan kisatessa on tutkittu ilmiö. Itseluottamuksen murtuessa kepeys ja huumori katoavat ja tilalle ilmestyy totinen nasaali.

–  Anna-Maja Henriksson viestii ystävällisyyttä, mutta hänen vakuuttavuutensa kärsii siitä, Isotalus sanoi.

Henriksson on habitukseltaan eräs vastenmielisimmistä poliitikoista ja karismaltaan lähellä katastrofia. RKP:n onneksi puolueen kannattajat äänestävät aina samaa puoluetta puheenjohtajasta riippumatta. Henriksson on yhdistelmä kauniaslaisia rapukestejä ja omahyväistä feminismiä, mikä on sietämätön kombinaatio puheenjohtajalle.

Antti Rinne on Isotauluksen mukaan parantanut esiintymistään eduskuntavaaleihin verrattuna. Rinne kuitenkin syyllistyi epäkonkreettisuuteen ja sekavuuteen puheenvuoroissaan.

Rinne on rentoutunut oppositiossa, koska paineet ovat vähäisemmät ja yöunille jää aikaa. Rinne ei ole loistava puheenjohtaja, eikä hänessä ole aineksia suureksi puoluejohtajaksi. Rinteestä tulee aina mieleen, että hän yrittää näytellä puoluejohtajaa, jota hän ei sisimmässään ole. Anderssonilla tai Ville Niinistöllä on sentään sisältä kumpuava aatteen palo, mutta Rinne äijäfeminismeineen kuulostaa ulkoa opitulta: tätä puoluekenttä haluaa kuulla.

Soini ja Ville Niinistö olivat ylirentoja, koska pelissä ei ole isoja panoksia puheenjohtajuuden loppuessa. Jatkopaikka semifinaalissa on menetetty, eikä jännitykselle ei ole syytä.

Sari Essayahia on kiva kuunnella, sillä hän on sopivan "kristillisen hyväntekijän" oloinen puheenjohtaja. Samaten kuin ruotsalaisilla, kristillisten puheenjohtajalla ei liene kovin suurta merkitystä äänestäjille, mutta Essayah ei ainakaan karkoita herkimpiä äänestäjiä Päivi Räsäsen tapaan.

Orpolla on yritystä, koska hänellä on uudehkona puheenjohtajana paljon näytettävää. Juha Sipilä oli normaali itsensä, eli hän puhui kuin voimakkaan rauhoittavan lääkityksen alaisena. Sipilä ei jaksa paljoakaan kuunnella muiden höpinöitä ja vastaväitteitä: hän laittaa päälle vanhan levyn SOTEn iänkaikkiesta ihanuudesta ja kansa kohahtaa tyytyväisenä.